Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Hanna Kuusela
EU-vaalit voivat olla ikävä asia, mutta ei syytä paniikkiin.
Eurooppalaisen demokratian häiriötekijä, kansa, pääsee ikävä kyllä taas vaaliuurnille muutaman viikon päästä. EU:ssa asiat menevät yleensä pieleen aina silloin, kun kansalta kysytään jotain. Ensin mokasivat ranskalaiset ja hollantilaiset vuonna 2005 äänestämällä perustuslakia vastaan. Vuonna 2008 ilon pilasivat irlantilaiset hylkäämällä perustuslain ottopojan Lissabonin sopimuksen. Irkut laitetaan äänestämään uudestaan syksyllä, mutta sitä ennen on selvittävä europarlamenttivaaleista.
Tavallaan pelottaa, mutta toisaalta taas ei. Tulevissa vaaleissa kansa ei nimittäin kaikkien helpotukseksi voi tuottaa unionille kauheasti muita kuin imago-ongelmia. Tilannetta lievittää se, että puolet eurooppalaisista ei tiedä vaalien olevan tulossa. Syytä paniikkiin ei ole myöskään siksi, että kansa voi hyvin mennä vaalihuoneiden sijasta bingoon, eikä kukaan huomaa mitään. Europarlamentti tulee joka tapauksessa valittua.
Kuten EU-asioihin keskittynyt valtio-opin professori Tapio Raunio Suomen Kuvalehdessä sanoi: ”Alhainen äänestysprosentti ei kuitenkaan suoraan vaikuta Euroopan parlamentin työhön, olkoonkin, että se voi olla sille instituutiona ikävä asia.”
Ikävä asia tämä demokratian toimimattomuus. Tässä ollaankin – Vanhasen ja Lipposen tavoin – EU:n ytimessä. Tutkijoita tai lehdistöä alhainen äänestysprosentti ei yllätä, kansaa ei kiinnosta, ja EU-poliitikkojen tai virkamiesten elämää se ei hetkauta.
Kuten olemme nähneet vaalityön vilkkaudesta, myöskään puolueet eivät ole aktiivisimmillaan. Syyt ovat syvällä. Esimerkiksi EU:n budjettikausi ei nykyisellään noudata parlamentin kautta, mikä tarkoittaa, että rahankäytöstä on jo päätetty. Parlamentti ei voi tehdä lakialoitteita, joten suuria suunnanmuutoksia on ikävän vaikea tehdä, ja EU:n perussopimukset määrittelevät aika hyvin sen, millaista EU-politiikan pitää olla. Lakialoitteiden monopolia hallussaan pitävä komissio ja sen virkamiehet taas eivät oikein koskaan ole olleet huolestuneita parlamentin voimasuhteista, koska parlamentin on lähes mahdotonta antaa epäluottamuslausetta komissaareille. Listaa voisi jatkaa pitkään, mutta blogikirjoitukset on hyvä pitää nasevina.
Tekeekö kukaan siis mitään? No minä kirjoittelen tätä blogia. Ja tietysti yksittäiset ehdokkaat kiertävät niska limassa maata keräten ääniä samalla, kun nykyinen hallituspuolueemme etsii mainoskampanjassaan potkua tulevaisuuden unionille kuolleen presidentin avulla. Uudet tuulet puhaltavat.
Tähän mennessä olen suomalaisessa keskustelussa törmännyt yhteen ihmiseen, jolla on halua nostaa äänestysprosenttia. Ei, se ei ole EU-maskottimme Alexander Stubb, joka jo hyvissä ajoin talvella ilmoitti, että EU-vaaleissa kaikista asioista ei pidä keskustella. Se ei myöskään ole oma komissaarimme Olli Rehn, joka on tasaisin väliajoin valistanut meitä siitä, että EU:n kritisoiminen on löysää muotipuhetta. Eikä se ole EU-tutkija Raunio, joka jätti Suomen Kuvalehdessä vastaamatta kysymykseen siitä, aikooko hän äänestää.
Soittaako kelloja?
