Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Hanna Kuusela
Suomalainen kehitysyhteistyö läähättää Jyrki Kataisen perään. Norjassa on toisin.
Olin pari vuotta sitten jakamassa Norjan kehitysyhteistyöministeri Erik Solheimille Kelvollisempaa kehitystä -palkintoa. Palkinto oli Attac-järjestön vastaisku Suomen silloisen ulkomaankauppa- ja kehitysministerin Paula Lehtomäen saamalle Kelpoa kehitystä -palkinnolle. Me kun olimme sitä mieltä, että Norjan kehityspolitiikka oli oikeasti kelvollista – toisin kuin Suomen. Silloin arvostimme Norjan päätöstä mitätöidä kehitysmaiden velkoja.
Yleensä tällaisten palkintojen jälkeen menee vuosi tai korkeintaan kaksi ja kaikki on taas perseellään. Vilpittömät poliitikon sanat muuttuvat joko megalomaaniseksi vallanhaluksi tai vesitetyiksi ja petetyiksi lupauksiksi. Suomessa hyvänä esimerkkinä ensimmäisestä käy vaikkapa pääministeri Vanhanen, joka on taas nähnyt märkiä unia ikuisesti jatkuvasta pääministerikaudestaan. Jälkimmäinen ilmiö taas on tuttu vaikkapa valtiovarainministeri Kataisen antamista lupauksista terveydenhoitajille. Mitäs niillä lupauksilla enää vaalien jälkeen tekisi?
Suomalaiseen politiikkaan tottuneena odotin tietysti Solheimilta samanlaista kehitystä. Mutta ei: norjalaiset ovat huonoja pilaamaan asioita. Solheim on edelleen rautaa. Puoli vuotta ennen vaaleja hän toteaa, että kehitysapu ei enää ole kehityspolitiikan avainsana ja puhuu ympäristön, konfliktien ja pääoman välisestä kolminaisuudesta. Solheim on ymmärtänyt, että kehitysapu on vain murunen siinä pelissä, jossa pääomapako ja globaalit kaupanrakenteet kurittavat kehitysmaita. ”Pääomapaon vuoksi maista pakenee seitsemän kertaa enemmän rahaa kuin sinne tulee sisään kehitysapuna”, Solheim totesi hiljattain.
Kehitysapu on siis nappikauppaa verrattuna esimerkiksi veroparatiiseihin katoaviin varoihin. Solheimin ymmärryksen takana on pitkäjänteinen yhteistyö kriittisen kansalaisyhteiskunnan kanssa.
Mitä sitten tekevät suomalaiset järjestöt? Tietysti juuri päinvastaista. Kehitysyhteistyön palvelukeskus (Kepa) jankuttaa isojen järjestöjensä äänellä pääkampanjassaan kehitysavun korottamisesta. Ja (tätä ei melkein kehtaisi sanoa ääneen) pitää mainosmannekiininaan Jyrki Kataista! Nolottavan, ahdistavan ja kokoomuksen perään läähättävän kampanjan nimenä on Toivo tulee talkoisiin. Kampanjan mukaan: ”Toivo ei vaadi paljoa. Toivolle riittää, että talkoohenki nostaisi Suomen kehitysavun 0,7 prosenttiin bruttokansantulosta vuoteen 2015 mennessä ja Suomi toisi maailmaan toivoa aktiivisella kehityspolitiikalla.”
Juuri vähään tyytyminen ja vähän vaatiminen ovat kehityspolitiikassa niitä suurimpia rikoksia. Sellainen johtaa useimmiten vain pohjoisen ja etelän välisen epätasapainoisen valtasuhteen vahvistumiseen.
Alhaisinkin ymmärrys kehityspolitiikan ja muun politiikan sekä talouden välisistä suhteista näyttää siis olevan liikaa suurimmalle osalle suomalaisista toimijoista.
Toisin on Norjassa.
Sain aikoinaan Solheimilta kiitoskirjeen luovuttamastamme palkinnosta. Pidin sitä pitkään vessan seinällä. Jos se vielä jostain löytyy, kehystän sen ja ripustan olohuoneeseen kunniapaikalle.
