Teksti Kristiina Koivunen

Kurdien vieraanvaraisuus auttaa kestämään hiiret ja sähkökatkot.

Asuntolasta on useiden kilometrien matka Kalarin keskustaan ruokaostoksille. Pikkubussit lähtevät kampukselta kuoppaiselle ja pölyiselle tielle keskustaan sitä mukaa kun ne täyttyvät. Aurinko paistaa edelleen sietämättömän kirkkaasti vaikka lämpötila on laskenut ja on lähempänä kolmeakymmentä kuin kahtakymmentä astetta.

Ruokaa voi ostaa torilta, josta vihanneksia. Leipää saa leipomosta. Ne ovat kojuja, joissa on uunin edessä pieni tiski, johon leivät viskataan uunista. Toiset leipomot myyvät litteää naan-leipää, toiset sämpylöitä, eikä niitä suinkaan saa koko päivää. Basaarissa joka ruualle on omat kojunsa, liha on taatusti tuoretta, sillä kanat myydään elävänä.

On pakko myöntää, että reilussa kuukaudessa en ole tottunut systeemiin. Lähden keskustaan päättäväisenä, mutta kuumuus ja tungos lannistaa minut kerta toisensa jälkeen. Vahvistan itseäni konditoriassa baklavalla ja jäätelöllä, mutta palaan jatkuvasti asuntolaan varsin tyhjän ostoskassin kanssa. Basaarissa on tarjolla satoja juhlakankaita ja piikkikorkoisia kenkiä, mutta mistä löytyy vessaharja? Polttoöljyä lamppuun? Kynsiviiloja? Käsien desinfiointiainetta? En löydä edes kahvia.

Kalarin kurdit rakastavat minua, kaupungin ainoaa ulkomaalaista. ”If you need anything, just tell us” on vakiolause, johon keskustelut päättyvät niin asuntolan tyttöjen, puolueiden aktivistien kuin poliisipäällikön ja pormestarin kanssa.

Aluksi avun pyytäminen oli vaikeaa. Mutta kun palaan kaupungilta maha kurnien, tai lykkään sinne menoa vielä yhden päivän, vaikka ruokakaapissa ei ole muuta kuin teetä, suolaa ja sokeria, pelastus löytyy naapurihuoneesta. (Mutta en elä täällä opiskelijoiden kustannuksella, kurdilaisen tavan mukaan jaan omat ruokaostokseni toisten kanssa.)

Mitä kurdit odottavat minulta vastalahjaksi? Että pysyn täällä. Että kirjoitan heistä. Kurdien kansanmurhasta ja heidän nykyisestä ahdingostaan Irakin arabien, Iranin, Turkin ja Syyrian keskellä. Avun pyytäminen ei enää tunnukaan vaikealta.

Kirjoitan tätä tekstiä Kalarin yliopiston uudessa atk-keskuksessa, jossa on kymmenen tietokonetta. Poikkeuksellisesti sahkö tuli jo ennen kello kolmeatoista, joka on vakioaika, jolloin internetiä voi käyttää. Keskus on auki klo 8.30 -14.30, mutta koneet toimivat tietenkin vain silloin kun on sähköä. Toisinaan on useita päiviä, että sähköä ei ole koko päivänä koko kampuksella. Tietokoneiden lisäksi mm. ilmastointi on poissa päältä luentosaleista.

Edelliseen blogitekstiini oli tullut kommentti, että kuvat olisivat kivoja. No niin varmaan olisivat. Irakin internet-yhteydet olisivat oman kirjoituksensa väärtti aihe. Mutta ihan lyhyesti: Kalarista ei voi lähettää valokuvia, netin kapasitetti ei riitä. Valokuvien lähettäminen onnistuu vain Sulaymaniasta, jonne on kahden tunnin matka. Menen sinne lähipäivinä puhdistamaan tietokoneeni, kamerani ja muistitikut erääseen uutistoimistoon. Käytin kerran muistitikkua yliopiston koneessa, ja kun laitoin sen uutistoimiston tehokkaalla viruksentorjuntaohjelmalla varustettuun tietokoneeseen, muistitikusta läytyi 72 virusta.

Käydessäni lomalla Suomessa ihmisten oli vaikea ymmärtää näitä asioita. Internetin lisäksi Irak eroaa muista maista siten, että täältä on lakkautettu posti ja pankit, eikä täällä voi käyttää luottokortteja. Internet toimii silloin kun on sähköä, mutta sen kautta ei ostaa matkalippuja edes niihin lentoyhtiöihin, jotka lentävät Irakiin, eikä tilata kirjoja Amazonista. Vilkaiskaa joskus mihin maihin internetfirmat toimittavat tavaroita: listoista löytyy vaikka mitä minivaltioita. Mutta Irakia ei loydy niiden maaluetteloista.