Viime kesänä helsinkiläinen kulttuurikenttä hätkähti, kun Helsingin yliopisto ilmoitti irtisanovansa kirjakauppa Rosebud Sivullisen vuokrasopimuksen keskustakirjastonsa alakerrasta. Seurasi kuukausia kestänyt edestakaisin vellova kohu, jota rytmittivät ripotellen julkitulleet yksityiskohdat, jotka meemiarvoltaan korvaamattomasti huipentuivat halpakauppa Rustan julistamiseen uudeksi vuokralaiseksi.

Rusta-yliopisto oli syntynyt.

Seurannut kohu yllätti yliopiston, sillä se piti koko prosessia normaalina kiinteistöliiketoimintana ilman sen suurempia arvolatauksia, käy ilmi yliopiston johdon tilaamasta viestinnän ulkopuolisesta selvityksestä. Sen ovat kirjoittaneet professori emeritus Janne Seppänen ja yliopistonlehtori emerita Salli Hakala, jotka molemmat kritisoivat yliopistoa kohun kuohuissa.

Selvitys on kiinnostavaa luettavaa paitsi sen osalta, mitä se kertoo Suomen johtavasta yliopistosta, mutta myös sen, mitä se jättää sanomatta.

55-sivuinen selvitys mainitsee yliopiston opiskelijat vain muutaman kerran, vaikka kyseessä on yliopistoyhteisön ylivoimaisesti suurin yksittäinen ryhmä. Kun selvitys on laadittu yliopiston johdolle, herää kysymys, kenen ajatuksia yliopiston johto kuuntelee.

Näen, että kohu versoi kokemuksesta, jossa kaikki arvokkaana pidetty katoaa. Sukupolvikokemus maailmaan kasvamisessa 2000-luvulla on kaiken paskoontuminen ja instituutioiden valjastautuminen uusliberaalin tehokkuusajattelun juhdiksi.

Uskallan väittää, että opiskelijat toivoisivat yliopiston miettivän joskus opiskelijoita enemmän kuin heidän tulevia työnantajiaan.

Selvitys huomauttaa, että vaikka yliopisto ei tunnistanut kirjakaupan arvostajia (opiskelijat mainittu!) sidosryhmäkseen, se huomioi kyllä ”opiskelijoiden tulevat työnantajat, kuten yksityisen sektorin yritykset, joiden kanssa yliopisto tekee monenlaista yhteistyötä”.

”Mikä on sovittu, jää ainakin meidän puoleltamme vain sopimuspapereihin ja neuvotteluhuoneisiin”, kuuluu selvityksen arvio yliopiston viestistä tälle sidosryhmälle.

Ehkä julkisuus ja arvovalintojen avoimuus on uhka kasvottomalle optimointiajattelulle, jonka edustajina yliopisto pitää yritysmaailmaa. Ja sinnehän kaikki opiskelijat haluavat töihin!

Uskallan väittää, että opiskelijat toivoisivat yliopiston miettivän joskus opiskelijoita enemmän kuin heidän tulevia työnantajiaan.

Ja saattaahan yliopistolta vielä löytyä joku epäonninen opiskelija, joka vastoin ajan henkeä haaveilee tulevaisuudessa julkaisevansa vielä, herranjestas, kirjan! Sitä voisi sitten myydä kirjakaupassa.

Miksi rahassa mitattava arvo on itsessään hyväksyttyä, mutta muut arvot pitää erikseen tunnustaa?

Tietenkään kokemus ei rajoitu vain omaan 1990-luvulla syntyneeseen sukupolveeni. Ehkä näen asiassa sukupolviasetelman vain ikäni takia, mutta samalla minusta todella tuntuu usein siltä kuin päättäjät eläisivät ihan eri maailmassa kuin minä ja ikäluokkani. Aivan kuin he olisivat aikuisia, jotka päättävät tärkeistä asioista puolestamme.

Mutta minä olen jo aikuinen. Olisi jo aika tunnistaa ikäluokkamme sukupolvikokemuksien merkitys.

Erinomaisesti kokemusta tällaisesta maailmasta käsittelee toimittaja Adile Sevimli Helsingin Sanomien kolumnissaan.

Helsingin yliopiston ylioppilaskuntakin pani lähes koko kiinteistöomaisuutensa lihoiksi myymällä sen pakon edessä pilkkahintaan eläkeyhtiölle. Sekä ylioppilaskunnan että yliopiston kiinteistöliiketoiminnat toteuttavat kehityskulkua, jossa viimeisetkin kaikenläpäisevää talousajattelun vuorovettä vastaan taistelevat linnoitukset vettyvät, rapautuvat ja lopulta sortuvat.

Tilat, jotka aiemmin toimivat kriittisen ajattelun ja yhteisöllisen toiminnan syntysijoina, ovat enää sijoituskohteita kiinteistöyhtiöiden taseissa. Jäljelle jää tyhjää konsulttikieltä ja strategisia tavoitteita tulorahoitetuista unelmista.

Viestintäselvityksessäkin yliopisto on vain byrokraattinen kone, joka toteuttaa hallinnollisia tehtäviä eikä voi huomioida arvojaan, jos niitä ei ole asianmukaisesti kirjattu omistajaohjauksen asiakirjoihin. Rahassa mitattava voitontavoittelu on oletus, johon poikkeukset pitää erikseen muistaa kirjata oikeisiin paikkoihin.

Miksi rahassa mitattava arvo on itsessään hyväksyttyä, mutta muut arvot pitää erikseen tunnustaa?

Selvitys korostaa nykyisessä viestintäympäristössä tarvittavaa ”symbolisen tajua”. Symbolit ja niiden merkitykset muodostuvat kuitenkin suhteessa kokemukseemme maailmasta. Ehkä yliopistolta puuttuu symbolisen tajua juuri siksi, että sen nielaisemat ja hyviksi sisäistämät tavoitteet tarkoittavat toisille kaiken kurjistumista ja markkinavoimille antautumista.

Jos yliopiston johdon maailmasta puuttuu tällainen kokemus, voi yhdestä vuokrasopimuksesta syntyvä kohu todella yllättää.

Kaikesta huolimatta syntynyt kohu on oikeastaan kannustava osoitus siitä, että yliopistolla nähdään yhä sellaista arvoa, jota halutaan vaalia. Yliopiston olisi toivottu olevan edes yksi instituutio, joka pystyy vastustamaan uusliberaalin vuoroveden nousua.

Surullisin tilanne olisi sellainen, jossa Rusta-kohu ei enää liikuttaisi ketään.

Tällainen apatia on kuitenkin opiskelijoiden keskuudessa jo valtavirtaa, eikä siitä mitään kriisiraportteja kirjoitella.

Kirjoittaja on toimittaja, jonka opinnot Helsingin yliopistossa etenevät hyvin hitaasti.

Rosebud Books on Voimaa julkaisevan Voima Kustannus Oy:n osakas.