Henkilökohtaista
Henkilökohtaista-blogin kirjoittajat ovat elämän asiantuntijoita: he tutkivat muun muassa elämäntapoja, tyyliä, työtä, musiikkia ja perhettä. Henkilökohtainen on poliittista.
Teksti Antti Rautiainen
Vallankumous saa esiin ihmiskunnan parhaat puolet, sen tappio paljastaa vastenmielisimmät.
Syyrian sisällissota on uutisissa yhä harvemmin. Maailman verisimmästä käynnissä olevasta konfliktista on tullut vakiintunut asiantila, joka ei enää ole uutinen.
Bašar al-Assadin hallitus on ollut hyökkäyskannalla jo yli vuoden ajan. Nyt se on kiinni voitossa. On vaikea sanoa, voiko hallitus voittaa yksinomaan sotilaallisesti, vai onko sen suostuttava jonkinlaiseen kompromissiin joidenkin oppositioryhmien kanssa.
Suurimmat islamistiset ryhmät, toinen toisiaankin vastaan sotivat al-Nusran rintama ja Islamilainen valtio (entinen Isis) ovat vallanneet lisää alueita. Viime kuukausina sekulaari Vapaan Syyrian armeija ja kurdijoukot ovat menettäneet alueita. Yksikään näistä osapuolista ei ole kuitenkaan poistumassa pelikentältä, ja länsimaiden interventio tuskin ratkaisee sotaa koska maajoukkoja ei olla lähettämässä. Kaikesta päätellen sota tulee kestämään vielä kauan.
Sota esitetään koko ajan enemmän uskonlahkojen välisenä päättömänä teurastuksena ja se on sitä päivä päivältä yhä enemmän. Tämä kehitys ei kuitenkaan ole mikään väistämätön prosessi, vaan se on tietoisen politiikan tulosta.
Assadin hallitus ja Islamilainen valtio taistelevat keskenään mahdollisimman vähän, sen sijaan molemmat yrittävät tuhota kaikki muut oppositioryhmät. Tahrir ICN-sivuston Leila Shroomsin mukaan Syyrian hallitus vapautti vallankumouksen alettua Al-Qaidaan kytköksissä olevat vangit, jotta vallankumous kääntyisi lahkolaiseen suuntaan. Samaan aikaan vankilat täytettiin sekulaarin opposition edustajilla. BBC:n mukaan Islamilainen valtio vie nyt öljyä ulkomaille noin 9000 barrelia päivässä, lähinnä Assadin hallituksen välityksellä. Tämä tarjoaa Islamilaiselle valtiolle samanlaisen etulyöntiaseman kuin Venäjän ja Iranin tuki keskushallitukselle.
Syyrian sodan kehityskaari muistuttaa kovasti Espanjan 1930-luvun sisällissotaa. Espanjassa tosin vallankumous nousi puolustamaan laillista tasavaltaista hallitusta falangistien vallankaappausyritystä vastaan. Espanjassa anarkosyndikalistinen CNT- ja sosialistinen UGT-ammattiliitto käyttivät tilaisuutta hyväkseen, sosialisoivat falangististen kapinoitsijoiden omaisuuden ja rakensivat suoran demokratian kokeiluja.
Espanjan tasavallan maltillinen johto ja leninistinen kommunistipuolue vastustivat näitä kokeiluja. Neuvostoliiton tarjoaman taloudellisen avun turvin alkujaan heikko kommunistipuolue sai yhä vankemman otteen tasavallan johdosta. Lopulta kommunistipuolue aloitti sodan anarkosyndikalisteja vastaan. Vuoteen 1939 mennessä tasavalta oli luisunut leninistiseen diktatuuriin joka ei ollut falangistien vaihtoehtoa houkuttelevampi.
Kuten Espanjassa, Syyriassakin oli käynnissä todellinen, muun muassa poliittisen anarkismin inspiroima vallankumous. Arabikevään tullessa Syyriaan protestiliike perusti tansiqiyyat-paikallisneuvostoja, jotka järjestäytyivät ruohonjuuritasolla käyttäen suoraa demokratiaa. Neuvostot muistuttivat antiautoritaarisen marxilaisen Anton Pannekoekin sata vuotta sitten visioimia työläisneuvostoja, kuten myös anarkokommunistien näkemystä vallankumouksellisesta järjestäytymisestä. Neuvostojen leviämisessä oli merkittävä rooli anarkisti Omar Azizin kirjasella Keskustelupaperi Syyrian paikallisneuvostoista. Kirjanen käännettiin englanniksi sen jälkeen, kun Aziz kuoli sydänkohtaukseen Damaskoksen Adran vankilassa helmikuussa 2013, neljän kuukauden vankeuden murrettua hänen terveytensä.
Ruohonjuuritason anarkistinen ja demokraattinen kansalaisvastarinta ei ole kadonnut Syyriassa mihinkään. Paikallisneuvostot, Vallankumouksellisen nuorison koalitio, Syyrian vapaiden opiskelijoiden liitto ja muut ruohonjuuritason rakenteet jatkavat yhä toimintaansa, vaikka niiden olot Assadin hallituksen ja islamistien ristitulessa ovat yhä tukalammat. Islamistisen valtion valtaamilla alueilla ruohonjuuritason vastarinta kohdistuu uusia vallanpitäjiä vastaan. Myös maltillisemmat islamistit tekevät parhaansa tuhotakseen demokraattiset ja sekulaarit ruohonjuuritason toimijat. Huhtikuussa 2013 Vapaan Syyrian armeijan kanssa yhteistyötä tekevä islamistinen al-Nusran rintama kidnappasi kansainvälisesti ehkä tunnetuimman tansiqiyyat-neuvostojen naisaktiivin Razan Zaitounehin Douman kaupungista, eikä hänestä ole sen koommin kuultu mitään.
Samaan tapaan kuin leninistit Espanjassa lähes 80 vuotta sitten, Syyrian islamistit ovat saaneet ulkomaisen taloudellisen tuen avulla yliotteen vallankumouksesta. He keskittyvät toisten oppositiotoimijoiden tuhoamiseen Assadin hallituksen vastustamisen sijasta. Voi olla, että Assad lyö islamistit sen jälkeen, kun jälkimmäiset ovat tuhonneet muun opposition, aivan kuten Franco voitti leninistit vuonna 1939 näiden murskattua anarkistit hänen puolestaan.
Yksityiset lahjoittajat Saudi-Arabiasta ja Persianlahden maista kanavoivat tukea Islamilaiselle valtiolle sen toimiessa vielä Irakissa. Monet uskovat, että tällä yksityisten rahoittajien tuella oli Saudi-Arabian ja Persianlahden maiden valtiojohdon siunaus, koska Irakin sisällissota on myös näiden maiden etupiirisotaa šiialaisen Iranin kanssa. Wikileaksissa julkaistujen vuotojen mukaan Hillary Clintonilla oli vuonna 2009 tietoja, joiden mukaan Saudi-Arabian valtiojohto antoi suoraa tukea Irakin Al-Qaidalle.
Tänä vuonna Islamilainen valtio loi Irakissa yhteisrintaman baathistien ja sunnilaisten heimojen kanssa Irakissa. Liittouma valtasi valtavan maa-alueen ja sai käyttöönsä Irakin armeijan raskasta aseistusta ja Mosulissa vallatun keskuspankin viraston rahoja. Näiden resurssien ja uusien värvättyjen avulla Islamilainen valtio saavutti menestystä myös Syyriassa. Siellä monet muiden islamilaisryhmien taistelijat liittyivät Islamilaiseen valtioon, joko vapaaehtoisesti tai pakon edessä.
Syyrian islamistiryhmistä Turkki ja Qatar ovat varustaneet Muslimiveljeskuntaa ja Saudi-Arabia Islamistista rintamaa, eli kaikkien moninaisten rintamalinjojen lisäksi Qatar ja Saudi-Arabia käyvät keskinäistä etupiiritaistelua Syyriassa. Turkki, Syyria ja Qatar ovat aivan tarkoituksella kanavoineet tukensa lahkolaisille islamisteille, ja länsimaat ovat hyväksyneet tämän kohdistamisen. Näin sekulaari ja radikaalidemokraattinen ruohonjuuritason kamppailu on voitu syrjäyttää. Islamilaisten ryhmien aatteelliset erot ovat pieniä, ja muiden ryhmien taistelijoiden loikkaaminen Islamilaisen valtion puolelle jälkimmäisen voittokulun myötä oli luontevaa. Nyt Islamilainen valtio on kasvanut mahtavaksi voimaksi, jonka kontrolloimalla alueella asuu miljoonia ihmisiä, eikä se enää tarvitse taloudellista tukea ulkomailta.
Islamilainen valtio ei olisi voinut syntyä ilman Yhdysvaltain hyökkäystä Irakiin vuonna 2003. Näiden kymmenen vuoden aikana paljon muutakin olisi voitu tehdä toisin. Vielä vuosina 2012-2013 suuri osa Irakin sunneista pani toivonsa väkivallattomaan šiiahallintoa vastustaneeseen protestiliikkeeseen. Šiiapääministeri Nuri al-Maliki murskasi protestiliikkeen ja nimitti Nineven alueen sotilaskomentajaksi kenraaliluutnantti Mahdi Al Gharawin, pahamaineisen kiduttajan, jota Yhdysvaltain miehitysjoukotkin yrittivät (turhaan) syyttää sotarikoksista. Gharawin komennon vuoksi Mosulin sunniasukkaat tervehtivät Islamilaista valtiota ja sen baathilaisliittolaisia vapauttajina.
Islamilaisen valtion joukkomurha- ja kurkunkatkomisvideot ylittävät vielä toistaiseksi länsimaiden uutiskynnyksen, mutta niitä katsellessa kannattaa pitää mielessä, että Irakin sunneille kidutus ja katoamiset ovat olleet arkipäivää jo vuosikymmenen ajan. Islamilainen valtio on ennen kaikkea Yhdysvaltain tukeman Nuri al-Malikin šiialaisen lahkolaishallinnon terrorikoneiston lapsi.
Syyrian opposition joukot ovat lähinnä naapurustojoukkoja, jotka puolustavat omaa aluettaan mutta eivät osaa eivätkä halua käydä aggressiivista hyökkäyssotaa. Tämän vuoksi rintamat liikkuvat Syyriassa hitaasti ja harvoin. Islamilaisen valtion taistelijat ovat sen sijaan oppineet sotimaan taistelemalla melkein 10 vuoden ajan maailman mahtavinta sotilasmahtia vastaan, eikä maailmassa ole yhtäkään armeijaa joka pelkäisi kuolemaa yhtä vähän kuin Islamilaisen valtion armeija. Vain raskaiden aseiden puute estää sitä valloittamasta Irakia ja Syyriaa kokonaan.
Syyrian antiautoritäärit ja länsimaiden vasemmistolaiset nimittävät Islamilaista valtiota usein fasistiseksi. Ruotsalainen bloggaaja Rasmus Fleischer perusteli tätä määrittelyä elokuussa. Fleischer käyttää määrittelyn perusteena Roger Griffinin näkemystä ”kansallisen uudelleensyntymisen” ideasta fasististen liikkeiden aatteellisena pohjana. Tätä määritelmää käyttävät myös Mikael Brunila, Dan Koivulaakso ja Li Andersson kirjassaan Äärioikeisto Suomessa.
Griffinin määritelmä on mielestäni liian laaja. Sen perusteella mikä tahansa radikaali liike, joka pyrkii vallankumoukseen ja territoriaaliseen haltuunottoon on ”fasistinen”. Mielestäni fasismiin kuuluu vaatimus modernisaatiosta yhdistettynä historialliseen mytologiaan. Islamilaisessa valtiossa ei sen sijaan ole mitään modernistista. Lisäksi Islamilaisen valtion salafismi ja kaikki muukin islamismi suhtautuvat vihamielisesti kaikenlaiseen kansallisuuteen perustuvaan nationalismiin. Islamilaisessa valtiossa ”oikean” islamin tulkinnan hyväksyneet ovat kaikki tasa-arvoisia syntyperästä riippumatta. Fasismin, islamismin ja Neuvostoliiton talousjärjestelmät ovat hyvin erilaisia: fasismissa pääoma on yksityistä, Neuvostoliitossa se on valtion hallussa ja islamistien ideaaliyhteiskunta on varhaiskeskiaikainen orjavaltio. Eli vaikka edellyttäisi fasismilta Fleischerin tapaan ”kansallisen uudelleensyntymisen” myyttiä, johtajakulttia ja autoritääristä hallintoa, Griffinin määritelmä yrittää silti työntää täysin erilaisia yhteiskuntamalleja saman katon alle.
Perustavanlaatuisista päämäärien eroista huolimatta näiden liikkeen historiallinen rooli on sama. Syyriassa Islamilaisen valtion rooli on sama kuin leninistien rooli 1930-luvun Espanjassa ja fasistien rooli 1920-luvun Italiassa, eli ruohonjuuritason radikaalin demokraattisen ja sosiaalisen vallankumouksen nujertaminen.
Lahkolaisen väkivallan käynnistyttyä sosiaalinen vallankumous hukkuu väistämättä sen alle. Assadin brutaalien sortotoimien seurauksena monet paikallisneuvostojen aktiivit tarttuivat aseisiin ja liittyivät Vapaan Syyrian armeijaan, mutta nyt ”sekulaari” oppositioliike lataa nettiin teloitusvideoita ja uhoaa kaikkien Alaviittien hautaamisella aivan samaan tapaan kuin islamistitkin. Ei ole yllättävää, että ihmissyöntivideon julkaissut komentaja Abu Sakkar on myös peräisin Vapaan Syyrian armeijan riveistä.
Kuten fasismin ja leninismin aikaisemmat esimerkit osoittavat, vallankumouksen tappion seuraus on moraalin täydellinen romahdus. Vallankumous saa esiin ihmiskunnan parhaat puolet, sen tappio paljastaa vastenmielisimmät.
Vallankumous on mahdollinen valtavien ihmisjoukkojen toimiessa odottamattoman nopeasti. Se ei voi pärjätä rintamasodassa ammattisotilaita vastaan. Vallankumous voi voittaa viikoissa tai joskus kuukausissa, mutta ajautuessaan vuosia kestävään sotatilaan se häviää aina. Syyrialaiset onnistuivat luomaan tämän vuosituhannen toistaiseksi kauneimman joukkoliikkeen, mutta tällä erää he hävisivät taistelunsa. En usko, että mikään ulkomaiden interventio Islamilaista valtiota vastaan voisi sitä enää pelastaa.
