Henkilökohtaista
Henkilökohtaista-blogin kirjoittajat ovat elämän asiantuntijoita: he tutkivat muun muassa elämäntapoja, tyyliä, työtä, musiikkia ja perhettä. Henkilökohtainen on poliittista.
Teksti Antti Rautiainen
Krimin kriisi uhkaa Ukrainan uudistuksia.
Kuuman sodan sijasta Krimillä on nähty hermopeliä, ja Putin on voitolla. Hän on myös korottanut panoksia. Kansanäänestyksen aikaistamisen, duuman tukeman anneksaatio- eli alueliitoslain, miehitysjoukkojen kasvattamisen, Moskovassa järjestettyjen viranomaisvetoisten suurmielenosoituksen ja valtiollisten tv-kanavien propagandan – kaikkien näiden on tarkoitus osoittaa, että Venäjän valtiojohto on tosissaan.
Voi kuitenkin olla, että Putin kieltäytyy viime hetkessä Krimin anneksoimisesta ja tyytyy autonomiaan Venäjän miehitysjoukkojen tuella. Tämä pelastaisi länsimaat täydelliseltä nöyryytykseltä ja esittäisi Putinin kompromisseihin valmiina diplomaattina. Käytännössä miehitetty, autonominen Krim olisi kuitenkin täysin Moskovan vallan alainen, samaan tapaan kuin Etelä-Ossetia ja Transnistria ovat nyt.
Venäjän hallitus bluffasi myös kesällä 2008 ylittäessään Etelä-Ossetian muodolliset rajat ja marssiessaan Goriin. Se oli uhkaus, osoitus että Venäjä olisi voinut halutessaan miehittää koko Georgian ja vaihtaa sinne haluamansa vallanpitäjät. Tätä uhkausta ei kuitenkaan ollut tarkoitus toteuttaa, Venäjän armeija vetäytyi vapaaehtoisesti takaisin Etelä-Ossetian ja Abhasian rajojen taakse ja kaikki hurrasivat “diplomatian voittoa”. Venäjällä olikin varaa olla diplomaattinen, se sai poistettua kaikki Georgian joukot (ja rutkasti epälojaaleja siviilejä) Abhasian ja Etelä-Ossetian Neuvostoliiton aikaisten hallinnollisten rajojen sisältä.
Mutta myös Krimin anneksointi on Venäjän hallitukselle houkutteleva vaihtoehto, koska se ratkaisisi kysymyksen pysyvästi. Ja länsimaat ovat jo osoittaneet, ettei niillä ole aikomusta ryhtyä todelliseen vastatoimiin. Taloudelliset toimenpiteet yksittäisiä Venäjän viranomaisia vastaan ovat mekanismi, joka luotiin korruptiotapausta tutkineen Sergei Magnitskin kuoltua Matrosskaja Tišinan vankilassa, Krimin tapauksessa tällainen toimi ei kuitenkaan ole edes läpsäisy kädelle, koska kyseessä on aivan toinen mittakaava. Hillary Clintonin heittämä Hitler-vertaus osuu nappiin, koska länsimaat toimivat nyt yhtä periaatteellisesti kuin Sudeettikriisin aikana.
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Ukraina suostui luopumaan ydinaseistaan Yhdysvaltojen ja Britannian Budapestin sopimuksessa tarjoamia turvallisuustakuita vastaan. On uskomatonta, että Naton kannatus Suomessa nousee, vaikka Krimin kriisi on osoittanut että länsimaiden lupauksiin on luottamista yhtä paljon kuin vuonna 1939.
Nyt molemmat osapuolet yrittävät viivytystaktiikkaa. Mutta vaikka Venäjä lopulta valtaisi loput Ukrainan tukikohdat Krimillä väkivalloin, on epätodennäköistä että Ukraina aloittaisi täysimittaisen sodan – liittolaisia sillä ei ole ja yksin se ei pärjää. Tätä kirjoittaessa näyttää siltä, että Putin on voittamassa aloittamansa pokeripelin. Mutta jos länsimaat kääntävät jyrkästi kurssiaan ja asettavat pakotteet, jotka saavat Putinin luopumaan Krimistä, tulee Putinin sisäpoliittinen asema heikentymään rajusti.
Jostain syystä Suomessa jopa Venäjä-tutkijat joutuvat ymmälleen, kun Putin väittää pokkana omien erikoisjoukkojensa olevan Krimin “paikallisia vapaaehtoisia”. Suomalaiset ovat aina yhtä yllättyneitä kun joku valehtelee politiikassa. Ei Venäjälläkään toki valehdella ihan mitä tahansa, valehteluun pätee samanlaiset säännöt kun lahjusten antamiseenkin. Mutta tällainen valhe Venäjällä hyväksytään, onhan kyse tärkeistä kansallisista intresseistä. Onneksi venäläiset eivät ole läheskään yhtä naiiveja kuin suomalaiset, ja suuri osa heistä näkee median sumutuksen läpi.
Miksi Putin sitten aloitti tällaisen pelin? Älkää puhuko kaasuputkista, yksikään niistä ei mene Krimin kautta. Krimillä on hyödyntämättömiä kaasuesiintymiä, mutta tämän konfliktin syyt eivät ole taloudellisia. Alueen budjetista puolet tulee keskushallinnolta, se on Euroopan toisiksi köyhimmän maan köyhempiä alueita.
Krimin miehityksen tarkoitus on näpäyttää Ukrainan uusia hallitsijoita Janukovitšin syrjäyttämisestä, turvata Mustanmeren laivaston tukikohta ja osoittaa, että Venäjä on tosissaan ulkovenäläisten ja venäjänkielisten oikeuksien ajamisessa. Ulkovenäläisten oikeudet ovat olleet yksi Putinin ideologian keskeisimmistä komponenteista viimeistään Tallinnan pronssisoturikiistasta asti. Tarkoitus on siirtyä poikkikansallisen imperiumin konseptista nationalistiseen doktriiniin, jossa valtion oikeutus on kuviteltujen kansanryhmän intressien puolustaminen. Idea ei Venäjällä mitenkään mikään uusi, yksi edellisen Krimin sodan pääsyistä oli tsaarien itselleen ottama tehtävä ottomaanien valtakunnan kristittyjen oikeuksien takaajana. Nyt uskonto on vain vaihtunut kansallisuuteen. Venäjä on valmis maksamaan kalliin hinnan tästä projektista – uskon, että Kreml ymmärtää, että nyt koko muu Ukraina lipuu niin kauas länteen kun se päästetään.
Viime viikolla Barroso ilmoitti, että Eurooppa on valmis lainoittamaan Ukrainaa 11 miljardilla, eli tarjous on yli kaksi kertaa parempi kuin marraskuussa. Jos sama raha olisi oltu valmiita antamaan neljä kuukautta sitten niin kaikelta verenvuodatukselta olisi vältytty.
Huolestuttavimmat uutiset Krimillä kertovat aktivistien ja journalistien kidnappauksista. Viisi viikonloppuna kadonnutta löytyi eilen, Berkut-mellakkapoliisit olivat ryöstäneet heidän rahansa. Neljä henkilöä on kuitenkin edelleen teillä tietymättömillä. Venäjän joukkoja Krimilla komentaa kenraaliluutnantti Igor Turtšenok, Memorialin mukaan hänen komentamiin joukkoihin liittyi ainakin seitsemän siviilin katoaminen ja murha Tšetšeniassa.
Kukaan meistä ei halua sotaa, ei edes hallitusten kärjistyvää vastakkainasettelua. Mutta kun kyseessä on bluffaus, sotaa eniten pelkäävä häviää eniten. Tuttavani Kiovasta yli vuosikymmenen takaa, pitkäaikainen ihmisoikeusaktivisti kommentoi Facebookissa, miten kriisin myötä ollaan hyllytetty monia niistä korruption vastaisista aloitteista, jotka käynnistettiin heti Janukovitšin pakomatkan alettua. Piiritysmentaliteetti estää uudistukset, ja sekin määrä vallankumousta, mikä Ukrainassa oli aluillaan, tyrehtyy.
Janukovitš ei lähtenyt pakoon mielenosoittajia, vaan joku ryhmä hallitsevan luokan sisällä sanoi, että hänen on aika lähteä, kenties oligarkit Ahmetov ja Fitaš. Vallankaappauksessa oli kuitenkin paljon vallankumouksen elementtejä, Kiovan Maidanin mielenosoittavat osoittivat kiistatta sekä sankaruutta että luovaa itseorganisaatiota. Samalla he myös todistivat, että itseorganisaatio ei välttämättä ole sama asia kuin antiautoritaarisuus.
Maidanilta puuttuivat työväenluokkaisille vallankumouksille tyypilliset demokraattiset neuvostot ja yleiskokoukset, joita on Bosnian käynnissä olevan liikehdinnän aikana muodostunut lähes joka kaupunkiin. Maidanilla spontaani itseorganisaatio suuntautui lähinnä täysin teknisten ja militarististen pulmien ratkaisuun, valtaa käytti lähinnä hierarkkinen koneisto, jota kontrolloivat ennen liikehdintää muodostuneet liberaalit ja nationalistiset poliittiset struktuurit. Yleiskokousta vastaava “vetše” oli lähinnä yleisö, jonka tehtävä oli taputtaa käsiä ja hurrata, vaikka se kieltäytyikin kompromissista Janukovitšin kanssa ja komensi sen allekirjoittaneet poliitikot polvilleen. Totta kai huutokuoro on parempaa kun kaikenlaisen demokratian puute, mutta se ei vielä ole neuvosto eikä yleiskokous. Suurin osa todellisista päätöksistä tehtiin muualla kuin vetšessä, mutta päätös marssia parlamentille 18.2. oli joukon yhteinen.
Ensi näkemältä näyttää, että Maidanin poliittiset pisteet on kerännyt lähinnä äärioikeisto. Svoboda-puolueella on kolme paikkaa hallituksessa ja Svobodaa radikaalimmistakin ryhmistä on tullut salonkikelpoisia. Mutta Svobodan suosio on laskenut, koska mielenosoittajien enemmistö koki puolueen sooloilevan liikaa. Svobodaa radikaalimman, katutaisteluissa kunnostautuneen Oikean sektorin johtaja Dmitri Jaroš haluaa kokeilla onneaan presidentinvaaleissa, mutta mielipidetiedustelut lupaavat hänelle vaivaista 1,6 prosentin kannatusta. Oikeistoradikaalit miehittävät edelleen valtaamansa kommunistipuolueen toimistoa, mutta muusta omankädenoikeudesta he ovat pidättäytyneet vallankeikauksen ensimmäisten päivien jälkeen.
Äärioikeisto teki ison osan protestiliikkeen kovasta työstä ja maksoi siitä kalliin hinnan marttyyreina, mutta nyt he ovat yleisen mielipiteen panttivankeina eivätkä voi juurikaan edistää omaa agendaansa. Ilmeisesti äärioikeiston rooliksi jää toimia liberaalien talousuudistusten turvaajina, EU vaatii kaasun kuluttajahintojen viisinkertaistamista ja viikko sitten Ukrainan valtionvarainministeriö ehdotti eläkkeiden puolittamista työssäkäyviltä eläkeläisiltä. Jos Ukrainan äärioikeisto pysyy luomansa hallituksen takana, vallankeikauksesta saattaa hyvinkin tulla sen poliittinen hauta.
Vasemmiston ja anarkistien rooli on ollut lähinnä haukkua koirina karavaanin vieressä, kuten on usein käynyt entisen Neuvostoliiton alueella. Muutamia poikkeuksiakin on ollut. Venäjänkielisillä alueilla mielenosoitukset olivat pienempiä kuin lännessä, mutta nationalistit olivat suhteellisesti heikompia. 19. tammikuuta anarkistit jopa onnistuivat vähäksi aikaa karkottamaan nationalistit Harkovan Maidanilta. Opetusministeriön valtaus Kiovassa oli anarkistien, vasemmistolaisten ja liberaalien opiskelija-aktivistien projekti, Svoboda-puolueen aktivistit yrittivät häätää valtaajia pari kertaa, mutta he joutuivat pakenemaan päättäväisen vastarinnan tuloksena. Ikävä kyllä opiskelijat kuitenkin poistuivat rakennuksesta ministerin palkattua vasemmistoliberaalin avustajan ja suostuttua osiin vaatimuksista.
Ehkä suosikkini Kiovan aktioista oli kuitenkin Ukrainan No Borders -ryhmän tekemä ratsia Ukrainan siirtolaisuusvirastoon 25. helmikuuta, jossa he etsivät todisteita laittomasta yhteistyöstä pakolaisten lähtömaiden viranomaisten kanssa.
Lisäksi paikoin näyttää siltä, että protestiliikkeellä voisi olla valmiuksia johonkin enempäänkin kun vain kierrättämään eliittiä. Kiovan Maidanilla vaadittiin, että sadan rikkaimman oligarkin tulisi tilittää kymmenesosa tuloistaan valtiolle, ja Vinnitsassa ja Žitomirissä yritettiin vallata saksalaisomistuksessa olevia tehtaita.
Putinin luoma uhka nostattaa maanpuolustushenkeä, joka tekee tällaiset aloitteet mahdottomaksi. Putin on niin kova taantumuksellinen, että häneltä voi hyvinkin onnistua sellaisenkin hallitusten vakauttaminen, jota hän itse vastustaa. Venäjällä on nyt tärkeintä vastustaa miehitystä ja sotaa, mutta toivottavasti Ukrainan liike jatkaa ulkoisista uhkakuvista huolimatta sillä tiellä mitä ollaan jo aloiteltu, vaikka se on varmasti viimeinen asia, jota uudet vallanpitäjät haluavat.
