Teksti Erick Cabrera

Suomen ja Nicaraguan lasten varhaiskasvatuskulttuurien parhaat puolet voi toivottavasti yhdistää.

En ole ehtinyt kirjoittelemaan teille kuulumisiani, koska olen ollut keskellä aivan uusia seikkailuja.

Maahanmuuttajakurssimme toiseksi viimeinen kuukausi toi mukanaan hienon mahdollisuuden: kuukauden pituisen työharjoittelun, jonka aikana tutustuisimme suomalaiseen työelämään ja puhuisimme tietenkin siinä sivussa mahdollisimman paljon suomea. Hain työharjoittelupaikkaa vähän vaikka mistä, ja aika monessa paikassa sanottiin, että kiitos mutta ei kiitos. Liekö syynä ollut kohtalo vai sattuma vai mikä, mutta viimein minulle lankesi kuukauden pituinen pesti päiväkodista. Muutama päivä sen jälkeen, kun olin lähettänyt hakemuksen, sieltä oikein toivotettiin minut tervetulleeksi, vaikka he eivät olleet nähneet minusta vielä karvaakaan.

Minut oli sijoitettu 2–4-vuotiaiden lasten ryhmään. Koska kyse oli niin pienistä lapsista, oletin, että työpäiväni olisivat pelkkää pukemista, riisumista, syöttämistä ja hoivaamista. Mutta mitä vielä: työtovereideni piti heti ryhtyä opastamaan minua, että annapa heidän yrittää tehdä asiat itse. “Itse” oli yksi ensimmäisiä päiväkodissa oppimiani uusia sanoja.

Ja kyllä, lapset tekivät asioita itse. Kun katsoin ympärilleni, minusta tuntui toisinaan siltä kuin olisin tipahtanut keskelle jonkinlaisia huippuitsenäisten, huippuälykkäiden lapsinerojen kokoontumisajoja. Nämä ihmistaimet osasivat hädin tuskin puhua, mutta he yrittivät selviytyä kaikesta urhoollisesti ilman apua. Katselin hämmennyksen vallassa, miten puolitoistavuotias pikkuipana lusikoi epäuskoisten silmieni alla lounaan suuhunsa kuin aikamies ja joi mukista maitoa päälle.

Siitä päivästä lähtien, kun astuin ensimmäisen kerran jalallani Helsinki–Vantaan lentokentälle, olen tutustunut Suomeen ensisijaisesti suomalaisten aikuisten maailmasta käsin. Ja yksi hallitseva kulttuurinen piirre, josta myös suomalaiset itse puhuvat paljon, on suomalainen individualismi. En ole oikein koskaan ymmärtänyt, mistä se voisi juontaa juurensa. Kuukausi päiväkodissa selvitti minulle varsin käsinkosketeltavalla tavalla, miten suomalaisista kasvatetaan alusta saakka yksilöitä. Individualismi on tapa elää, ja sen peruskivi muurataan täällä ennen kuin lapsi ehtii tajuta, mikä häneen oikein osui. Sanalla individualismi on ikävä kaiku, mutta ilmiöllä on toinenkin puolensa. Se ei ole vain äärimmilleen vietyä itsekeskeisyyttä. Se on myös itsenäisyyttä, omanarvontuntoa, kykyä selviytyä ja tehdä asioita itse.

Ja juurikin individualismin aakkosten harjoittelusta aloitin työurakkani päiväkodissa. Ensimmäisenä työpäivänäni olin paikalla kahdeksalta aamulla. Päiväkotiin alkoi saapua lapsia vanhempiensa saattelemina. Jotkut heistä eivät olisi halunneet jäädä sinne. He purskahtivat lohduttomaan itkuun, kun vanhemmat lähtivät pois. Minun teki niin pahaa, että oikein sydämeen koski. Näytti siltä, että jotkut lapset olisivat halunneet olla isiensä ja äitiensä kanssa eivätkä meidän kanssamme päiväkodissa. Päiväkodin henkilökunta kuitenkin lohdutti itkeviä, talvihaalariin käärittyjä asiakkaitaan tarmokkaasti ja keksi heille nopeasti jotakin tekemistä. Silloin lapset yleensä unohtivat oitis sekä vanhempansa että pahan mielensä ja ryhtyivät muihin puuhiin (joista suuri osa oli hyvin järkevällä tavalla suunniteltu heidän iänmukaista kehitystään tukeviksi).

Mutta silti minusta tuntui joskus kauhean surulliselta ajatella, että nämä pikkuihmiset joutuivat selviytymään kaikenlaisista arjen askareista niin pienestä saakka ja viettämään niin kauhean monta tuntia päivässä ilman perhettään. Ne pienimmät ja urhoollisimmat olivat minusta niin kovin pieniä olemaan koko päivän päivähoidossa. Kuittasin mietteeni ajattelemalla, että tässä oli nyt varmaan taas haudattuna se kuuluisa kulttuurien välinen ero.

Meillä Nicaraguassa eletään vielä toistaiseksi hyvin yhteisöllisessä kulttuurissa. Vietämme suurimman osan valveillaoloajasta yhdessä. Aikuiset ja lapset, lastenlapset ja isovanhemmat, naapurukset – kokoonpanot vaihtelevat, mutta tärkeintä on se, ettei jumiteta yksinään neljän seinän sisällä. Lapsiperheen elämässä tämä tarkoittaa sitä, että lasta on useimmiten hoitamassa omien vanhempien lisäksi koko lauma muita ihmisiä: vanhemmat sisarukset, isovanhemmat, isovanhempien sisarukset, sedät, tädit, naapurit. Joku on jatkuvasti nostamassa syliin, pussailemassa ja venyttämässä poskesta. Kun koittaa ilta, nicaragualaisten vanhempien ei tarvitse vetää pitkää tikkua vaipanvaihtovuorosta vain siksi, että he olisivat jo niin lopen kyllästyneitä olemaan koko ajan ensisijaisesti vanhempia.

Tämän lastenhoitajien paljouden keskellä lapset saavat väkisinkin osakseen enemmän halauksia, pusuja, hellyyttä ja hoivaa kuin täällä. Mutta juuri kukaan ei lue lapsille kirjoja. Päiväkodissa niitä luettiin joka päivä. Myös omalla pojallani on yksivuotiaaksi jo mittava kirjasto: on maatilan eläimistä kertova kirja, yksi sellainen, joka kertoo siististä, säännöllisesti peseytyvästä possusta, ja yksi pehmoisia karvatupsuja sisältävä silittelykirja, jonka viimeisen sivun gorillaa poika osaa jo hienosti matkia. Sitten on pari kuvakirjaa sekä yksi erityisen fantastinen, josta kuuluu erilaisten instrumenttien ääniä. Kun mietin nicaragualaisia, jotka eivät usein vielä aikuisiässäkään ole lukeneet yhtään ainoaa kirjaa, olen usein iloinen siitä, että olemme sattumoisin täällä, lukutoukkien paratiisissa.

Nicaraguassa lasten kanssa ei myöskään välttämättä istuta leikkimään. Heille ei hankita kehittäviä, didaktisia leluja, jotka olisi tarkkaan mietitty kutakin kehitysvaihetta silmälläpitäen heille sopiviksi. Suomen päiväkotilapset selviytyvät suvereenisti palapeleistä, legoista, palikkatorneista, laululeikeistä ja kiipeilytelineistä. Rivinicaragualaiselle ei välttämättä juolahda pieneen mieleenkään, että lapsi saattaisi tarvita kehityksensä tueksi erilaisia älyllisiä haasteita, leikkejä, vanhemman tukea ja läsnäoloa tärkeissä kehitysvaiheissa. Nicaragualaislapset eivät välttämättä osaa kouluun mennessään numeroita, kirjaimia ja pitkää liutaa laululeikkejä. He eivät ole ehkä koskaan leikanneet saksilla paperista ympyröitä tai maalanneet vesiväreillä.

Monesti aivojen kehittyminen on kovissa haasteissa jo ravitsemuksenkin vuoksi: rintamaito vaihtuu pahimmillaan muutaman päivän kuluttua syntymästä äidinmaidonkorvikkeeseen maassa vallitsevan kummallisen muotioikun vuoksi. Niitäkin vanhempia riittää, joiden mielestä pikanuudelikeitto, juustonaksut, limonadi tai valkoinen leipä ja kuppi tönkkösokeroitua kahvia ovat kasvavalle lapselle kelpo ravintoa. Täällä Suomessa päivittelen usein suomalaisten hinkua syöttää lapsilleen makkaraa, nakkeja ja sokeripitoisia jogurtteja, keksejä, myslejä ja mehuja. Mutta vielä surullisempaa on nähdä aliravittuja lapsia maassa, jossa mangot mätänevät maahan ja lähes kaikilla on ainakin pieni tilkku pihamaata, johon mahtuisi kasvamaan muutama tomaatintaimi tai sitruunapuu.

Kyllä, Nicaraguassa ollaan yhteisöllisiä. Se on tärkeä voimavara ja arvo, jota en haluaisi myydä mistään hinnasta. Yhteisöllisyydessä on valtavan paljon hyvää ja tärkeää, jota haluaisin säilyttää ja vaalia myös omassa perheessäni. Mutta yhteisöllisyydessä, kuten individualismissakin, on myös varjopuolensa, joita emme aina tule huomanneeksi, kun hamuilemme aidan takana vihreämpänä rehottavaa ruohoa.

Vaikka suomalaislapset viettävät vanhempiensa kanssa kotona vain pienen murto-osan valveillaoloajastaan, täällä kuulee usein puhuttavan siitä, miten rankkaa on olla pienen lapsen vanhempi. Vanhemmat kokevat jäävänsä lapsen kanssa yksin. Ei ole omaa aikaa, ei voi harrastaa mitään. Aina pitää elää jonkun muun ehdoilla. Kaverit, joilla ei vielä ole lapsia, kaikkoavat ympäriltä, sosiaalinen elämä ja kaikenlaiset ajanvietteeksi kehitellyt menot tyssäävät kuin seinään, ja isovanhemmat elävät toista nuoruuttaan, harrastelevat ja matkustavat ja lojuvat kylpylöissä, eikä heitä sovi häiritä lastenhoitopyynnöillä. Sitä paitsi lasten kanssa ei voi mennä mihinkään. Ne käyttäytyvät huonosti, pitävät meteliä ja saavat raivokohtauksia. Yhteisöllisyydestä puhutaan kauniisti ja ihannoiden, mutta siihen ei tarvita kuin yhteiskunnan pikkuruisin yhteisö, perhe, ja pulleaksi ruokittu individualismi törmää siihen niin, että hampaat vain putoilevat suusta. Perhe-elämän vangiksi joutuneet vanhemmat kärvistelevät kilometrin päässä mukavuusalueeltaan tylsäksi muuttuneen arkensa kasvukivuissa ja itkevät menetettyä vapauttaan.

Nicaraguassa kenenkään ei tarvitse muurata itseään neljän seinän sisälle odottamaan, kunnes lapset ovat tarpeeksi isoja ja yhteiskuntakelpoisia ja elämä voi jälleen jatkua. Aina on joku perheenjäsen tai tuttu, joka ottaa lapset hetkeksi hoteisiinsa. Sitä paitsi lapsenvahtia ei edes tarvitse järjestää joka kissanristiäisiä varten. On totuttu olemaan porukassa. Lapsia on joka paikassa, ja se kuuluu asiaan. Lasten kanssa mennään ravintolaan, juhliin, kylään ja joskus olosuhteiden pakosta myös töihin. Järjestyshäiriöitä on lasten määrään nähden varsin vähän. Nicaragualaisessa ruuhkabussissa länsimaista turistia kohtaa kummallinen näky: kymmenet pienet lapset nukkuvat tai istuvat tyynesti virvoitusjuomaa muovipussista imeskellen vanhempiensa sylissä. Potkivia, kirkuvia tai ympäriinsä juoksentelevia lapsia ei näy bussissa eikä oikeastaan missään muuallakaan. Skenaario on kuin suoraan taannoin julkaistusta kirjasta Kuinka kasvattaa bébé, joka sai taas kerran muun Euroopan ihailemaan ranskalaisia ja heidän erinomaisuuttaan, kansallisissa alemmuuskomplekseissaan kieriskellen.

No, kyllähän minä tiedän, miten sellainen kasvatetaan, kun minut itsenikin on kasvatettu samalla menetelmällä. Ellen vallan erehdy, niin kyseessä on juurikin se sama metodi, josta espoolainen perheenisä tuomittiin juuri hetki sitten tonnin sakkoihin. Kun vielä asuimme Nicaraguassa, vaimoani järkytti melko tavalla joka kerta, kun hän kuuli jonkun pikkulapsen äidin uhkaavan räjähdyspistettä lähentelevää lastaan: “Jos et nyt ole kunnolla, niin minä lyön.” “Cuidado, te pego.” Väkivallan lait pienestä saakka sisäistänyt kansakunta on mielestäni aika kova hinta hyvin bussissa käyttäytyvistä lapsista.

Olisikohan olemassa jokin kultainen keskitie, joka yhdistäisi Suomen ja Nicaraguan lasten varhaiskasvatuskulttuurien parhaat puolet? Sitä mukaa kun kasvoin vähitellen osaksi päiväkodin arkea, ymmärsin, että sellaisen keksiminen olisi kai nyt minun tehtäväni; toivoinhan omille lapsilleni tietenkin vain parasta, kuten kuka tahansa isä tai äiti. Kun seurasin päiväkotilasten arkea, ilonhetkien keskelle ilmaantuvia itkuja, kolhuja ja pettymyksiä, tajusin samalla, että ehkä haaveilin mahdottomia. Ehkä omalle lapselleen ei voisi taata täydellistä, surutonta lapsuutta, vaikka kuinka haluaisi.

Kun kuukausi työharjoittelua oli ohi, hyvästelin tutuksi käyneen päiväkodin, työkaverit ja lapset, joista oli tullut minulle hyviä kavereita. Nämä lahjakkaat, älykkäät, urheat nuoret suomalaiset olivat paitsi saaneet minut miettimään syntyjä syviä, myös opettaneet minut pelaamaan banaanihippaa ja laulamaan värilaulua, ymmärtämään suomen kieltä ilman ärrää, ja he olivat ottaneet minut joukkoonsa. Eivät pelkästään joukon jatkoksi. Kaverikseen. “Eejik, sä oot mun kaveji.” Minulle tulisi päiväkotia ikävä, pitkäksi aikaa. Kun kävelin kohti kotia pyörää taluttaen, kyyneleet valuivat pitkin poskiani. Pyyhin niitä takinhihaan ja mietin omaa lapsuuttani.

Minäkin vietin sen yhdenlaisessa päiväkodissa: serkkujen ja lähinaapureiden lasten kanssa sikin sokin meidän pihalla. Se oli naapurustomme epävirallinen lasten säilytys- ja kokoontumispaikka, jonne koko seutukunnan lapset pujahtivat leikkimään kun vanhemmilta silmä vältti. Meitä oli kaikenkokoisia, kaikenvärisiä ja kaikenikäisiä, ja me pelmusimme keskenämme kaiket päivät. Eihän vanhemmilla ollut aikaa paapoa meitä, he tekivät töitä, ja illalla he olivat niin väsyneitä, että eivät aina jaksaneet tehdä muuta kuin huutaa tai läpsäyttää korville. Mutta jos oli paha paikka, pystyi onneksi livahtamaan mummon luokse pakoon. Pihalla oli tilaa juosta, kaatua polvet ruville, pudota puusta ja saada kulkutauti. Isommat lapset vahtivat ja opastivat pienempiä aina kun muistivat. Illan hämärtyessä äidit ja isoäidit tulivat portillemme huhuilemaan lapsiaan, jotka eivät olisi millään halunneet palata kotiin.

Minulle on jäänyt niistä päivistä mahtavia muistoja. Olin vanhempieni hädin tuskin huomioima yhdestoista sisarus, likainen, pulleavatsainen, täitä kuhiseva, kaikenkarvaisten sisäloisten täyttämä ja nälkäinen, mutta kaiken kaikkiaan melkoisen onnellinen lapsi.

Likaa, parasiitteja, nälkää, laiminlyötyä kasvatusta, järkyttävää tapaturmariskiä ja muutamaa muuta epäkohtaa lukuun ottamatta haluaisin omille lapsilleni juuri sitä.

“The winds that sometimes take something we love, are the same that bring us something we learn to love. Therefore we should not cry about something that was taken from us, but, yes, love what we have been given. Because what is really ours is never gone forever.” (Bob Marley)

Suomennos: Nina Sarell