Kuva: Laura Oja.

Olen syntynyt Oxfordissa Englannissa ja kasvanut Suomessa. Teini-iässä ajattelin, että olen nuori mies, transseksuaalisuutta ei tunnettu. Äitini sanoi minulle pienestä pitäen, että olen outo lapsi.

Aloin polttaa tupakkaa 9-vuotiaana, ja koska tunsin, etten saanut vastakaikua ajatuksilleni ja tunteilleni, aloin turruttaa itseäni alkoholilla. Samalla liityin jengiin. Näinhän toimii ihminen, joka on aivan hukassa ja yksin.

Minut hyväksyttiin, äiti sen sijaan sai tarpeekseen ja heitti minut kadulle. Olin katkera, vaikka ei syy ollut pelkästään transseksuaalisuudessani. Äidille seksuaalisuuteni oli liikaa, hänellä ei riittänyt malttia tai mahdollisuuksia ottaa selvää, mistä siinä oli kysymys.

Tietysti on kamalaa, että äiti voi tehdä näin lapselleen, mutta eivät äidit ole superihmisiä. Olin puhumatta äidille kymmenen vuotta. Nykyään meillä on ok-välit. Tapaamme pari kolme kertaa vuodessa ja juttelemme niitä näitä.

Olen hyväksynyt sen, että syvällisemmäksi eivät keskustelut muutu. Mitään saippuaoopperamaista jälleennäkemistä meillä ei äidin kanssa ollut. Aloimme rakentaa siltaa pikkuhiljaa ja nyt ollaan tässä. En koe, että tarvitsisin enempää häneltä.

Minut tunnetaan julkisuudessa Kinky Clubista ja sadomasokismipuheista. Mielestäni vähemmistöjen vähemmistöistä puhuminen on tärkeää, ne eivät näy eivätkä kuulu valtavirrassa mitenkään. Paitsi kohuna ja kuriositeettina.

Kasvoni tulivat tutuiksi viimeistään Maikkarin Amatsonia-talkshowsta vuonna 1995. Siinä sain hyvin vapaat kädet. Tykkäsin tehdä televisio-ohjelmaa, jota ei ollut tungettu formaattiin. Minuakaan ei pakotettu mihinkään muottiin: sain maata studion lattialla nahkahousuissa ja kutsua haastateltaviksi joogeja ja muita vaihtoehtohörhöjä.

Ehkä näistä vuosista minusta jäi mieleen kova kuori ja jätkämäisyys, joittenkin mielestä näytin hurjalta. Myös lävistykset olivat Suomessa uutta, Harnessin kautta olin usein haastateltavana aiheesta. Tämä kaikki on kuitenkin vain ulkokuorta, joka ei merkitse itselleni enää mitään, eikä se ole pitänyt paikkaansa kahteenkymmeneen vuoteen.

Alkoholi liittyy nuoruusvuosiini tiukasti, enkä ole siitä ylpeä. Alkoholin traumaattista käyttöä jatkoin vuoteen 1995. Sitten tuli stop, täydellinen pysähtyminen ja kyllästyminen elämään, jota elin.

Muistan heränneeni lattialla jostain jatkoilta. Pitkin poikin huonetta oli sammuneita ihmisiä. Todella karun näköistä. Olin 33-vuotias: tällaistako elämä on, näinkö minä haluan elää?

Koska en usko sattumiin, seuraavat tapahtumat olivat hyvin loogisia: astuin asunnosta ulos kadulle ja törmäsin saman tien ex-tyttöystävääni, joka puhkui intoa ja iloa. Hän oli käynyt akupunktiossa, tiesi villitykseni kaikkeen uuteen ja henkiseen ja vakuutti, että minun pitää mennä kokeilemaan. Siitä alkoi matkani raittiuteen.

Jätin seuraavan kolmen vuoden aikana alkoholin lisäksi kahvin, sokerin ja vehnän. Puhdistauduin ja aloin kurottaa kohti uutta. Ensin piti olla fyysisesti valmis, että pää alkaisi toimia. Menin myös terapiaan, jossa käyn edelleen. Hahmoterapia kannustaa ihmistä itseään tekemään valintoja ja tunnistamaan omat ongelmansa. Ollakseen hyvä muille on itse ensin oltava onnellinen.

Allekirjoitan täysin väittämän, että hoitajat tarvitsevat itse hoitoa, terapeutit itse terapiaa. Olen itse elävä esimerkki tästä.

SCIO on yksi nykyisen olemiseni keskipisteistä. Olen ollut vuoden SCIO-hoitaja. Lyhenne tulee sanoista Scientific Consiousness Interface Operating System ja sen käyttämä softa on maailman laajin medikaalinen softa. SCIOon on ohjelmoitu 10 000 erilaista taajuutta, joilla laite pommittaa kehoa. Samalla kone mittaa stressireaktioita, joita se saa kehossa aikaan. Sairas solu tai kipeä lihas värähtelee eri taajuudella kuin terve. Anturat kiinnitetään ranteisiin, nilkkoihin ja päähän. Testi kestää neljä minuuttia, loput ajasta käytän neuvomiseen ja stressin vähentämiseen taajuushoidon avulla.

Voin yhdistää tähän kaikkea sitä, minkä jo osaan: voin vaikkapa suositella ihmiselle homeopaattista lääkettä tai kertoa raudan puutteesta. Lisäksi näen traumat ja surut.

Trauma on kuin kuuma levy. Poltamme itseämme siihen asti, että opimme varomaan. Traumoista seuraa mallioppimista, jämähtäneitä ajatusmalleja, ja nämä seuraavat ja vainoavat ihmistä kunnes ne poistetaan energeettisesti kehosta. Traumoihin tarttuminen oikaisee monta mutkaa menneisyydessä ja antaa välineitä elää elämää uudella tavalla. Myös pettymyksiin voi silloin suhtautua toisin.

Minulla on takanani yksi avioero ja ero kahdesta rekisteröityneestä parisuhteesta. Viimeisimmästä erostani on kaksi vuotta. Se oli kivuliasta niin kuin erot aina.

Olen 47-vuotias ja olen periaatteessa aina hypännyt edellisen parisuhteen rauettua uuteen. Eihän sellaisessa pysy pää mukana. Tuntuu, että ajatukseni ovat aina tulleet 20 kilometriä kropan perässä. Se on tapahtunut raitistumisessa, mutta myös ihmissuhteissa.

Tällä hetkellä mietin, onko minulla enää halua parisuhteeseen. Itsenäisyys on niin tärkeää ja vapauttavaa.

Minulla ei varsinaisesti koskaan ole ollut lesbosuhteita. Olen rakastunut miehiin tai heteronaisiin. Minulla on nykyään transidentiteetti, vaikka totuuden nimissä en ajattele sitä kovin usein.

Kun menin lääkärille vuonna 1990, hän löi minulle suoraan testot kouraan. Kaksi viikkoa arvottuani ja puntaroituani päätin, etten ala syödä niitä. Testosteroni johtaa kastraatioon: kohtuni olisi pitänyt poistaa, ja sitä en halunnut. Rintani poistatin 1999, se riittää minulle kehonmuokkaukseksi.

Haaveilin kyllä joskus parrasta ja matalammasta äänestä, mutta näin on hyvä.

Koska en usko guruihin, en usko myöskään, että joku voisi puhua koko yhteisön suulla. Homoyhteisössä olen kuitenkin ollut näkyvä. Parhaita ystäviäni ovat aina olleet homomiehet. Itse seikkailen identiteettien ristiaallokossa. Olen kameleontti. Pääpointtini on ollut, että mekin saadaan olla täällä, riippumatta siitä, mitä te ajattelette.

En toisaalta jaksa ollenkaan sitä, että homot jatkuvasti haukkuvat heteroita: eikö Päivi Räsänen nyt itse tee itselleen pahinta markkinointia, ei siihen tarvita enää lisää lyömistä. Kyllä jokainen, jolla on taju päässä, näkee sen maailmankuvan sairauden ja epäoikeudenmukaisuuden.

Kukaan ei koskaan ole tullut aukomaan päätään minulle kadulla tai uhkaamaan väkivallalla. Se voi johtua siitä, että näytän siltä, että voisin vetää turpaan. Tai sitten siitä, että ihmisissä kuitenkin asuu joku sisäinen kunnioitus niitä kohtaan, jotka uskaltavat häpeilemättä ja pystypäin olla sitä mitä ovat.

Julkaistu aiemmin NHL 4/2011.

Maria Seppälä

Kirjoittaja on helsinkiläinen televisiotoimittaja, kirjoittaja, valokuvaaja ja dokumenttiohjaaja. Maria toimi myös aiemmin erillisenä ilmestyneen Normihomolehti NHL:n ikonisena päätoimittajana.