Teksti Jukka Vuorio

Sellainen omistaja kuin kissa, vai miten päin se nyt meni?

Minulla oli tuossa syksyllä internetin treffipalstalla treffi-ilmoitus. Se oli muuten ihan asiallisesti laadittu, mutta se päättyi sanoihin, ”jos et tykkää kissoista niin painu helvettiin ja kuole”.

Minulla on kissa nimeltä Muska. Se on neljävuotias, harmaa ja valkoinen ja rakastan sitä kovasti.

Kirjoittaessani tätä juttua istun kotonani punaisella sohvalla ja Muska nukkuu vieressäni samalla sohvalla.

Minusta minä ja kissani Muska muistutamme toisiamme monin tavoin. Joillakin tavoin olemme myös erilaisia. Aion nyt kertoa siitä, miten muistutamme toisiamme ja miten olemme erilaisia.

Tämä kirjoitus sai alkunsa, kun muutama viikko sitten ostin Muskalle leluksi kissa-laserin. Tai virallisesti laserosoittimen. Ne sellaiset kai nykyään korvaavat esimerkiksi vanhat kunnon karttakepit.

Laserpistettä voi osoittaa lattioita ja seiniä pitkin ja sitten kissa innokkaasti juoksee pisteen perässä. Mutta vaikka kissa kuinka huhkisi ja huitoisi, se ei koskaan voi saada valopistettä kiinni. Laserosoitinta heilutellessani en voinut olla ajattelematta, kuinka kissan laserin jahtaaminen muistuttaa itseäni juoksemassa rahan perässä. Alan nimittäin olla melko vakuuttunut, että vaikka kuinka huhkin ja huidon, en koskaan tule nappaamaan rahaa, ainakaan niin, että se todella jäisi minun näppeihini.

Jotta kissani ei stressaantuisi, leikin sen kanssa välillä myös tavallisella fyysisellä kissanlelulla, jonka saa napattua konkreettisesti tassuihin. Vähän sama juttu kuin minun rahanjahtaamisessani. Välillä joku lehti antaa minulle jonkun jutun kirjoitettavaksi, ja saan siitä hetkeksi sen verran rahaa, etten tyystin stressaannu.

Muska asuu minun ja kämppikseni kerrostalokaksiossa. Minä ja tämä asunto muodostamme kissalle täydellisen suojan vaarallista maailmaa vastaan. Muskalla on aina ruokaa, sillä ei koskaan ole todellista vaaraa (vaikka se pölynimuria pelkääkin enemmän kuin minä Putinia ja Obamaa yhteensä, eli aika pirun paljon) ja jos se voi huonosti, vien sen lääkäriin huomattavasti aiemmin kuin itseni.

Kun meille tulee vieraita, Muska menee vaatehuoneeseen piiloon. Eikä siinä mitään, joskus minunkin tekisi mennä. Ei ehkä kotona, mutta etenkin työelämässä. Ja olen minä joskus mennytkin vessaan piiloon odottelemaan, että tämäkin päivä loppuisi ja pääsisin kotiin kissani kanssa.

Näen hieman ontuvan, mutta silti tarpeeksi pätevän analogian kissan elämästä tässä asunnossa verrattuna omaan elämääni pohjoismaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa. Olemme turvassa. Mutta on meillä varmaan hemmetisti myös tylsempää kuin serkuillamme jossain Rion tai Valparaison kaduilla ja takapihoilla. Elämmekö täysillä? Tuskin. Mutta en kyllä ole edes varma haluaisinko edes ”elää täysillä”, jos se tarkoittaa jatkuvaa epävarmuutta.

Muskalle olisi tarjolla kaikenlaista tuoretta ja prosessoimatonta proteiinia, kuten jauhelihaa (raakana ja paistettuna) ja silakkafilettä. Ei kelpaa. Muska tykkää tunnetun kissaruokamerkin halvoista ja oikeaan ruokaan verrattuna epäterveellisistä kissannappuloista. Ymmärrän kissaani hyvin, sillä minullekin olisi tarjolla lähimarketissa vaikka mitä terveellistä, eikä ruoka ole edes kallista jos itse malttaa kokata halloumit, kaalit, sipulit ja porkkanat. Silti tekisi mieli valita pakastepitsaa, kaljaa ja sipsiä.

Muska herättää minut aamuisin vähän yli seitsemän. Se nuolee kasvojani, kehrää voimakkaasti ja painelee tassuillaan rintaani. Kun nousen ylös sängystä, Muska juoksee äänekkäästi maukuen edelläni keittiöön ja vaatii halpoja kissannappuloita kuppiinsa. Valutan sille joka päivä tuoretta vettä, mutta Muska ei juo omasta vesikupistaan koskaan. Sen sijaan Muska juo joka päivä minun sänkyni vieressä olevasta vesikannusta. Siitä huolimatta valutan kissalle joka päivä uutta vettä sen omaan vesikuppiin. En tiedä miksi. Eihän se siitä tosiaan koskaan juo. Elämässäni on varmaan paljon asioita, joita teen rutiininomaisesti, mutta jos pysähtyisin miettimään miksi, en ehkä osaisi vastata.

Yhteenvetona: kissat on best ja kissa-allergia on sairaus mitä en toivoisi pahimmalle vihamiehellenikään!

Ja tuli minulle kissoista muuten mieleen vielä sellainenkin juttu, että eräs omista esikuvistani on tällä hetkellä Pekka Töpöhäntä. Pekka kohtaa välillä vaikeuksia ja epäreiluutta. Silti Pekka ei katkeroidu eikä luovuta, vaan hetkellisen töpöhännälle pyllähtämisen jälkeen painaa päälle vaan. Hieno mies… eikun kissa!

Pienenä Muska oli tosi pieni.

Muska-kissa eteisen kaapin päällä.

Kun eräs päivä kävelin kylppärin ohi, siellä näytti tältä.

Minä ja Muska.