Teksti Oona Juutinen

Lopunajan lauseet: Dies the Fire.

En muista pitkään aikaan suhtautuneeni yhteenkään kirjaan yhtä kaksijakoisesti kuin S. M. Stirlingin eeppiseen romaaniin Dies the Fire. Stirling yhdistelee surutta post-apokalyptista selviytymistarinaa ja Sormusten herra -henkistä ritaritaistoa, ja se saa lukijan tuhisemaan tarinan hölmöyksille lähes koko kuudensivun mittaisen matkan ajan… Ja samalla koukuttumaan kirjaan täysin.

Romaani alkaa näyttävästi: yhden valkean väläyksen aikana tapahtuu Muutos, ja kaikki sähkölaitteet yksinkertaisesti lakkaavat toimimasta. Valot sammuvat, autot pysähtyvät, lentokoneet putoavat taivaalta. Eikä siinä vielä kaikki – myös ruuti, polttomoottorit ja höyryvoima ovat samalla muuttuneet käyttökelvottomiksi. Stirling ei tarjoa ilmiölle minkäänlaista selitystä, ja lukijan onkin vain jotenkin kyettävä nielemään tällainen keikaus, ainakin mikäli mielii lukea kirjaa sen ensimmäistä lukua pidemmälle.

Alkuasetelman lisäksi myös kirjan päähenkilöt ovat melko erikoisia: kansanlaulaja/wiccapapitar Juniper Mackenzie sekä suomalaissukuinen entinen merijalkaväen sotilas Mike Havel. Mackenzie viljelee gaelinkielisiä sanontoja ja joskus jopa vähän profetoi, Havel taas muistuttaa selviytymistaidoiltaan lähinnä Bear Gryllsiä. Heti kirjan alkupuolella tämä muun muassa hätälaskeutuu toimimattomalla pienkoneella sekä lahtaa karhun alkukantaisilla aseilla. (Samaan syssyyn Havel myös kertoilee Kalevalasta, käyttelee ihmeveistä nimeltä “the puukko” sekä valjastaa poppoonsa taisteluhuudoksi läpi teoksen väärinkirjoitetun “Haakkaa paalle!”) Aika poika siis.

Muuten mukavista Havelista ja Mackenziestä tekee vähän ärsyttäviä se, että he ovat loputtoman eteviä ja hyväonnisia. Molemmat tajuavat tahoillaan välittömästi Muutoksen tullessa, että tosi on kyseessä. Mackenzien ensimmäinen reaktio onkin viedä museosta vanhoja maatalousvälineitä ja suunnata hevosvankkureiden nokka kohti maaseutua! Lisäksi jokainen heidän kohtaamansa selviytyjä sattuu omaamaan ällistyttäviä, tarinan kannalta käteviä kykyjä: esimerkiksi historianelävöittämistä harrastaneita ja suuriksi miekkataitureiksi paljastuvia ihmisiä riittää. Värikäs henkilökaarti tekee tarinasta toki mielenkiintoisen, mutta venyttää samalla uskottavuuden rajoja niin että paukkuu.

Jos tällaiset hulluudet eivät häiritse liikaa, lukija saa nauttia tarinan yksityiskohdista. Stirling selittää pikkutarkasti hahmojensa puuhat aina ansojen tekemisestä jousipyssyn ja katapultin rakentamiseen saakka, ja etenkin alkupuolellaan kirja tuntuukin hetkittäin olevan romaanimuotoon runtattu selviytymismanuaali. Jännittävää kyllä, tämä on kirjan paras osuus. Stirlingin vahvuus on nimittäin juuri taustoittamisessa ja tarkassa maailmanrakennuksessa, ei niinkään tarinankerronnassa. Puolivälissä tarinaa manuaalimaisuus alkaa tehdä tilaa mahtipontiselle taistelumätölle, ja samalla laatu laskee lehmän hännän lailla. Rengaspanssari kilisten sotaan ratsastaminen on meinaan jo aika nähty juttu.

Dies the Fire eroaakin muista post-apokalyptisista romaaneista edukseen juuri Stirlingin tekemän, selvästi laajan taustatutkimuksen sekä selviytymiskeinojen selitysten ansiosta. Ja kaikessa naurettavuudessaankin tarinan alkuasetelma innostaa kiinnostavaan ajatusleikkiin: mitä tekisin, jos sähkö yhtäkkiä lakkaisi toimimasta? Millaisia asioita osaisin itse valmistaa ilman moderneja laitteita? Dies the Fire siis kyllä viihdyttää – etenkin niitä, jotka sattuvat rakastamaan sekä survivalistifiktiota että mahtipontisia sotatarinoita. Tosikot sen sijaan älköön vaivautuko: tätä kirjaa ei nimittäin kannata edes yrittää ottaa vakavasti.

S. M. Stirling: Dies the Fire. Roc Books 2004. 573 s.