Teksti Katriina Rosavaara

Eikö sananvapautta rajoittamaan pyrkivää väkivaltaa oteta Suomessa todesta?

Venäjän parlamentti äänesti viime viikolla homofobisen lain puolesta lähes yksimielisesti. Laissa seksuaalivähemmistöt ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen ihmisoikeuksia puolustavat järjestöt rinnastetaan rikolliseen toimintaan.

”Homoseksuaalisen propagandan” levittämisestä uhkaa puolen miljoonan ruplan sakko (yli 10 000 euron). Lain avulla voidaan kieltää kaikki homo- ja biseksuaalisuutta tai sukupuolen moninaisuutta käsittelevät julkaisut ja mielipiteenilmaisut sekä rangaista hellyydenosoituksista. Pietarissa, jossa vastaava laki on jo voimassa, ”Homous on normaalia” -kyltin pitäminen kädessä riitti pidätykseen ja sakkoihin.

En tiedä mikä on lain tavoite, tai millaista tulevaisuutta sillä hahmotellaan, mutta selvää on, että jo nyt se lisää syrjintää ja auttaa viharikosten tekijöitä puolustamaan tekojaan. Suomessa lakia vastaan on protestoitu ja se on herättänyt laajaa paheksuntaa kansainvälisesti, rajoittaahan se oleellisesti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien ihmisoikeuksia.

Suomessa on helppo pitää sananvapauden loukkaamattomuutta itsestään selvänä asiana. Kuitenkin meillä käydään vuosittain keskustelua siitä, onko homojen välttämättä marssittava kaduilla, koska näkyvä läsnäolomme potentiaalisesti provosoivani väkivallan tekijöitä? En ymmärrä tätä logiikkaa.

Pride-tapahtumia on viime vuosina häiritty usein, eikä tekijöitä ole aina saatu kiinni. Eilen kun Jyväskylässä hyökättiin kirjastossa järjestettyyn keskustelutilaisuuteen tekijät pääsivät taas pakoon. Eikö sananvapautta rajoittamaan pyrkivää väkivaltaa oteta meillä todesta?

Äärioikeisto Suomessa -kirjan tiimoilta järjestetty keskustelu sohaisi selvästi arkaan kohtaan. Osoittaa järkyttävää piittaamattomuutta ja röyhkeyttä hyökätä yleisötilaisuuteen, aivan kuin lait eivät koskisi heitä. Mutta niin kauan kuin viharikosten tekijät jäävät rankaisematta, eivät lait heitä suoraan koskekaan ja he voivat jatkaa toimintaansa julkisen vaikenemisen tuella. Hiljaisuus kun tupataan tulkitsemaan hyväksynnän merkiksi.

Nyt kaikilla johtavilla poliitikoilla, viranomaisilla ja järjestöillä onkin erinomainen tilaisuus tuomita viharikokset ja vähemmistöihin kohdistuva väkivalta suorin sanoin. Väkivallasta puhuminen ei ole helppoa, mutta se on tulevaisuuden kannalta välttämätöntä.

Väkivalta jättää aina jäljen, eivätkä jäljet katoa vuosisadassakaan, jos niistä täytyy vaieta. Joskus taide voi sanoa sen, mikä muuten juuttuu kurkkuun. Vuonna 1918 22 000 punavankia vietti kuusi päivää Fellmanin pellolla tuomiotaan odottaen. Sunnuntaina 28.4.2013 kuvataiteilija Kaisa Salmi ohjaa suurena performanssina toteutettavan yhteisöllisen taideteoksen Fellmaninpuistossa Lahdessa. Teoksen nimi on Fellmannin pelto – 22 000 ihmisen elävä monumentti.