Henkilökohtaista
Henkilökohtaista-blogin kirjoittajat ovat elämän asiantuntijoita: he tutkivat muun muassa elämäntapoja, tyyliä, työtä, musiikkia ja perhettä. Henkilökohtainen on poliittista.
Teksti Erick Cabrera
Machous on pandemia, jonka juuret ovat joka puolella – myös kaikkein pisimmälle kehittyneissä yhteiskunnissa.
Me latinomiehet olemme kuuluisia monesta asiasta, ja siitä on kiittäminen kaikkialle maailmaan levinnyttä stereotyyppistä kuvaa latinomiehestä. Ei tarvitse kuin kuulla sana ”latino” niin johan alkaa sadella ideoita siitä, millaisia me olemme.
Puhumme intohimoisesti rakkaudesta, pidämme ihonmyötäisiä vaatteita, tanssimme seksikkäästi lannetta ketkutellen ja viihdytämme naisväkeä niin vakavissamme, että yksi tyttöystävä tai vaimo kerrallaan ei riitä meille alkuunkaan. Toisaalta kyllä myös pieksämme naisia kaiket päivät. Kuuntelemme musiikkia, joka kertoo siitä, miten äijiä olemme. Ei myöskään sovi jättää mainitsematta perusasustetta: aurinkolaseja, jotka istuvat nenällä paistoipa aurinko tai ei. Kaulassa roikkuu joko rukousnauha tai panssariketju. Selvittelemme alituiseen keskinäisiä konfliktejamme nyrkit ja rikkinäiset lasipullot tanassa ja kammoksumme homoja kuolemaan saakka.
Minäkin olen latino, mutta totta puhuen en oikein tunnista itseäni näistä latinomiehen ”peruspiirteistä”. Ensinnäkään en yhtään tykkää pitää ihonmyötäisiä vaatteita. Vaimoni sanoo, että näytän löysissä vermeissäni räppäriltä. Mutta en minä ole mikään räppifanaatikkokaan. Enkä tykkää reggaetonista. En pidä ylipäätään mistään musiikista, jota tavataan tanssia Latinalaisessa Amerikassa, koska minä en osaa tanssia.
Jos biisin sanat eivät sisällä minkäänlaista järkevää viestiä tai sanomaa, minulle tulee herkästi sellainen olo, että sitä ei kannata kuunnella. Reggaeton-biisien kohdalla kriteeri täyttyy varsin harvoin – sanoitukset kulkevat linjalla ”Tänä iltana haluun antaa sulle oksaa, haluun antaa sulle kynttilää”. Bueno. Kuuntelen mieluummin vaikka klassista.
Eivätkä nämä eroavaisuudet vielä tähän loppuneet. Minulla ei ole minkään valtakunnan kaulaketjuja mutta homokavereita kylläkin. Tiskaan, laitan ruokaa ja pesen pyykkiä. En hyväksy minkäänlaista väkivaltaa missään olosuhteissa. Pidän puutarhanhoidosta. Kaiken kaikkiaan minulla on loputon joukko ominaisuuksia, jotka ovat perin juurin ristiriidassa populaarin latinomachokäsitteen kanssa. Pidän kyllä jalkapallosta, mutta pelkäänpä, että se riitä vielä mihinkään. Jos latinomies on yhtä kuin kaikki ne ominaisuudet, joita minulla ei ole, mikä minä sitten olen?
Latinomachon stereotyyppi on niin piintynyt mielikuva, että monella meistä on otsassa tämä sama leima – vastasimmepa sitten määritelmää tai emme. Oma todellisuuteni on ja on aina ollutkin aika kaukana ”latinomachon elämästä”. Minua ei vihitty pienenä machokulttuurin hienouksiin. Isäni on aina osallistunut kotitöihin – hän pesi pyykkiä, laittoi ruokaa ja huolehti meistä lapsista. Suurimman osan ajasta vanhempani jakoivat kotityöt tasan.
Meitä oli kaksi tyttöä ja kahdeksan poikaa. Äitini sanoi aina meille pojille, että meidän oli opittava tekemään myös niitä asioita, joita jotkut väittivät naisten hommiksi. ”Tällä tavalla nämä työt tehdään, ne pitää jakaa tasan”, äiti sanoi. ”Koska vaikka te menisitte naimisiin, niin se ei todellakaan tarkoita sitä, että siellä kotona asuisi sen jälkeen joku orja, jonka tehtävä on hoitaa kaikki kotityöt yksin.”
Äidin opeista on ollut valtavasti apua nyt, kun olen naimisissa. Meidänkin perheessä jaetaan kotityöt. Meillä myös keskustellaan asioista ja opetellaan näkemään tilanteet, joissa selviää parhaiten yhteistyöllä. Sen sijaan että tekisimme arkeen jakoja sinun ja minun tehtävistä, yritämme auttaa toinen toistamme.
Machoista ja machokulttuurista puhuminen on usein vaikeaa jo siksi, että machokulttuuri on iso käsite, joka liittyy moneen elämänalueeseen. On aika vaikeaa ymmärtää ja sulattaa väittämiä, joiden mukaan kaikki me latinot olemme machoja. Meille latinoille machoilu ei tarkoita vain sitä, että ei tehdä kotitöitä. Machokulttuuri on toimintatapa, jonka seurauksena toinen sukupuoli elää marginaalissa, pelossa, sortajansa lakien alaisuudessa ja usein ilman juuri minkäänlaista mahdollisuutta itsenäisyyteen.
Kun jotakuta latinoa sanotaan vaikka sitten leikillään latinomachoksi, niin se tarkoittaakin ehkä latinomiehelle sitä, että olet hänen mielestään käytännössä yhtä kuin vaimonhakkaaja. Ei tunnu kovin mukavalta. Luetaanko sellaisetkin latinomiehet machoiksi, jotka vievät lapsensa kouluun, ovat koti-isiä, huolehtivat lapsista ja pitävät huolta siitä, että kun vaimo tulee töistä kotiin, ruoka on pöydässä ja hartiahieronta odottaa? Minun maassani tapahtuu paljon sellaistakin. Toisaalta esimerkiksi koti-isän rooli ei tee monenkaan miehen mielestä häntä vähemmän mieheksi. Mitä ihmiset oikein haluavat sanoa, kun he käyttävät ilmaisua ”macho”?
En yritä väittää, että machokulttuuri olisi vain mielikuvituksen tuotetta. Ei se ole. Se on syynä lukemattomiin kuolemiin joka päivä. Mutta tätä ei tapahdu ainoastaan latinomaissa, vaan joka puolella maailmaa. Kehitysmaissa, jollainen Nicaraguakin on, ongelma on usein akuutti ja silmiinpistävä muun muassa koulutuksen puutteen vuoksi. Mutta machokulttuurilla on myös toiset kasvot, joita eivät korista latinomiehen mursunviikset eivätkä mustat pippurisilmät.
Minulle yllättävintä on se, että kaikki koulutus ja valistus ei ole onnistunut kitkemään sukupuolten välistä epätasa-arvoa eikä machokulttuuria edes Pohjoismaista. Valenciassa pidetyssä kansainvälisessä sukupuoleen kohdistuvan väkivallan kongressissa esitettiin tutkimus, jonka mukaan jopa 40–50 prosenttia suomalaisista, saksalaisista ja ruotsalaisista naisista oli joutunut jonkun miehen väkivallan kohteeksi. Selvityksen mukaan Pohjoismaissa ongelma ei ole niinkään koulutuksen puute vaan päihteet, jotka näyttävät vaikeuttavan moraalisen jarrun toimintaa.
Ei machous ole mikään latinomiehen DNA:ssa kulkeva rotuominaisuus tai kansantauti. Se on pandemia, jonka juuret ovat joka puolella – myös kaikkein pisimmälle kehittyneissä yhteiskunnissa.
Mieleeni muistuu joskus sanonta, josta pidän tosi paljon. Se menee jotenkin näin: ”Naista ei tehty miehen päästä, jotta hän olisi miehen yläpuolella. Häntä ei tehty myöskään miehen jaloista, jotta hän ei tulisi tallotuksi. Hänet tehtiin kylkiluusta, jotta hän olisi miehen kanssa samalla tasolla ja tasavertainen.”
Ja nyt, suonette anteeksi. Pitää mennä tästä tiskaamaan tiskit.
”She’s not perfect – you aren’t either, and the two of you may never be perfect together but if she can make you laugh, cause you to think twice, and admit to being human and making mistakes, hold onto her and give her the most you can.” (Bob Marley)
