Teksti Oona Juutinen

Lopunajan lauseet: Metsänpoika.

Metsänpoika imaisee maailmaansa välittömästi. Viimeinen metsänvartija herää aarniometsässä koneiden kuminaan. Hän ottaa puunmurhaajat kiväärinsä tähtäimeen, ja kun Metsänvartijan poika sitten palaa metsästysmatkalta kotiin, löytää hän isänsä ristiinnaulittuna ainoaan pystyyn jätettyyn petäjään.

Tästä alkaa Metsänpojan pitkä matka kohti yhteiskuntaa, niin kutsuttua sivistystä, etsimään niitä, jotka murhasivat isän sekä metsän. Apuna pojalla on vain raiskattuun maahan unohtunut tulitikkuaski logoineen sekä Metsänvartijan päiväkirja. Päiväkirja kerii auki tarinaa siitä, miten metsäyhtiöpampun jälkeläinen päätyi suoran toiminnan ja muukalaislegioonan kautta asumattomille alueille, elämään mahdollisimman luonnonmukaista elämää maahamme jätetyn luonnon rippeisiin.

Rönkön romaani on selvä ylistyslaulu luonnolle sekä sille millaisessa harmoniassa ihminen niin tahtoessaan voisi ympäristönsä kanssa elää. Kolmeen jaetun kirjan ensimmäinen osio Metsä onkin lohdullisine tunnelmineen ehdottomasti teoksen paras. Metsässä eläimiä tapetaan nälkäisinä muttei muuten, ja kuolleille lauletaan aina laulu. Rönkkö on omistanut kirjan “sille mitä oli” ja tekstistä kuultaa haikeus.

Ikävät asiat työntyvät tarinaan Metsänpojan lähestyessä Kaupunkia. Siellä tehtaiden, aitojen ja metrolinjojen väliin jää vain vähän hyvää ja kaunista. Tila täyttyy riistosta sen kaikissa eri muodoissa. Kaupungissa kerronta siirtyy myös myyttisempään suuntaan, jossa jokeen laskettu kasvattipoika etsii vanhempiaan ja tapaa vanhan naisen joka sattumalta tietää kaiken. Lisääntyvä henkilökaarti sekä pisteliäät viittaukset moniin nykyajan ilmiöihin silpovat tarinaa hetkittäin liian moneen suuntaan, ja lukija jää kaipaamaan alkuosan rauhaa ja lyyrisyyttä.

Metsänpojan odysseian kanssa limittäin seurataan Metsänvartijan päiväkirjaa. Merkinnöissä kerrotaan paljon muun muassa nykyään usein ekoterrorismiksi kutsuttavasta, omaisuuden tuhoamiseen tähtäävästä suorasta toiminnasta. Huolimatta siitä, että osa yksityiskohdista häiritsee (esimerkiksi Metsänvartijan pääsy “Earth Liberation Forcen” toimintasoluun yhden yön baarituttavuuden perusteella sekä tämän välitön ryhtyminen melko rankkoihinkin tekoihin), on hienoa että Rönkkö on sisällyttänyt kirjaansa tällaisia nykymaailmaan olennaisesti kuuluvia asioita. Jostain syystä kyseiset aiheet esiintyvät kirjallisuudessa vain harvoin, aivan kuin niitä ei olisi olemassakaan, huolimatta siitä että tulevaisuudessa aktivismilla ja ympäristöradikaaliudella saattaa hyvinkin olla yhä suurempi merkitys.

Metsänvartijan kehityskaareen nämä asiat ainakin vaikuttavat. Tämän päiväkirjapohdinnat sisältävätkin avointa kapitalismikritiikkiä sekä pohdintaa yhteiskuntamme tilasta ja toiminnasta tavalla johon ei usein romaaneissa törmää. “Onni on enää harvojen onni”, tietää tuleva metsänvartija, ja pohtii muun muassa sitä miten “maassa ja maailmassa oli lakeja, joiden noudattaminen johtaa moraalisesti kestämättömään tulokseen ja että velvollisuutemme, ihmisen velvollisuus, oli olla tottelematta niitä”.

Myytteineen kaikkineen Rönkön dystopia on kuin manifesti luonnon tärkeydestä sekä siitä mitä olemme menettämässä. Tai ehkä olemme jo menettäneet… Metsänpojan kautta nykyisen elämäntapamme kyseenalaistamalla kirjailija saa varmasti lukijansa ajattelemaan – sekä kaipaamaan metsään.

Markku Rönkkö: Metsänpoika. Like 2012. 280 s.