Teksti Teppo Eskelinen

Oikeanlaisesta presidentistä voi olla kovasti hyötyä globaalisti.

Olen ollut vilpittömän hämmästynyt siitä innosta, jolla monet ystäväni suhtautuvat presidentinvaaleihin. Itselleni jo äänestäminen oli hieman väsynyt ja lähinnä velvollisuudentunnon siivittämä tapahtuma. Kuitenkin nyt kun symboliset teot puolueiden näkyvyyden lisäämiseksi on saatu tehtyä ja jäljellä on vain Asetelma, voi Asetelmasta sanoa pari sanaa.

***

Presidenttiehdokkaista puhutaan paljon, mutta aina kun presidentistä ryhdytään puhumaan vakavasti, puheenaiheeksi nousee se, mitä väliä presidentillä itse asiassa on. Tässä vaiheessa myönnetään, että presidentti ei päätä mistään. Sen jälkeen muistetaan kollektiivisesti, että kyllähän presidentti kuitenkin arvojohtaa. Tällä perusteella presidentinvaaleista innostumista voidaan jatkaa.

Valitettavasti arvojohtaminen ei kuitenkaan tarkoita yhtään mitään. Se on samanlaista täydellistä käsitesekoilua kuin vaikkapa ”win-win-innovaatio”, ”maabrändi” tai ”hybridiosaaminen”.

Koska presidentti ei päätä mistään, presidentistä ei voi myöskään olla mitään haittaa. Edes Niinistöstä ei olisi presidenttinä haittaa, aivan toisin kuin ministerinä. Niinistö lähinnä kiertelisi kättelemässä kansalaisia toritapahtumissa ja hääräisi ylimääräisenä vienninedistämisvirkamiehenä. On ihan sama, kuka näitä hommia on tekemässä. Toki Niinistö kävisi jokaisessa mahdollisessa mediassa ”arvokeskusteluaan”, eli taloustieteellisesti heikkotasoista monologiaan leikkausten välttämättömyydestä aina ja iankaikkisesti. On kuitenkin huomattava, että hän tekee sitä jo nyt – varsin presidentillisellä palstatilalla.

Ainoa kuviteltavissa oleva haitta Niinistöstä on jonkinlainen naaman näkemisestä heräävä ärsytysreaktio, mutta sellaista se television katselu nyt vaan on. Niiden naamojen tarkoitus on herättää tunnereaktioita. Voi pistää kiinni.

Niinistö tuntuu ymmärtävän hyvin, että hänen vahvuutensa on juuri siinä että hänessä nähdään vähänlaisesti haittaa. Hänen kampanjansa keskeisen sanoman voi tiivistää suunnilleen näin: ”Moro, olen tällainen jamppa vaan, teeveestä tuttu muuten. Tässä kun nyt ollaan niin ollaan nyt vaan, tälleen rauhallisesti.”

***

Globaalipolitiikan harrastajana ajattelen kuitenkin, että vaikka kotimaassa koetun haitan näkökulmasta presidentin viran haltijuus on yhdentekevää, oikeanlaisesta presidentistä voi olla kovasti hyötyä globaalisti. Koetan selittää.

Olen harrastanut aika monta vuotta kehitysmaiden velkaongelmaa ja yrittänyt opiskella ongelman potentiaalisia ratkaisuja. Selvää on, että tärkeintä olisi perustaa valtionvelkojen sovitteluun jonkinlainen kansainvälinen riippumaton instituutio, ikään kuin talouspoliittinen tuomioistuin. Ilman tällaista instituutiota velkojen mitätöinnissä tai mitätöimättä jättämisessä on kyse aina puhtaasta vallankäytöstä. Kyseessä on eräs maailman tärkeimmistä instituutioista, jota ei ole koskaan perustettu.

Velkasovittelu on silti vain yksi esimerkki ”puuttuvasta instituutiosta”. Olkoonkin että inhoan puhetta ”globalisaation hallinnasta” (ikään kuin nykyinen globaali talous ja politiikka eivät olisi tietoisesti tuotettuja), uusia globaalipoliittisia instituutioita tarvitaan lähivuosikymmeninä valtavasti lisää, jos hommassa nimeltä ihmiselämä aikoo olla mitään järkeä.

Nimenomaan kansainvälisen politiikan institutionaalinen taso joutuu lähiaikoina luomaan nahkansa. Nykyinen järjestelmä on päivä päivältä reikäisempi yritys vastata edessä oleviin haasteisiin. Kansallisten intressien sovittelu on heikkenevä kuvaus asetelmista. Institutionaalisen logiikan jatkaminen totuttuun tapaan johtaa umpikujaan.

”Puuttuvien instituutioiden” tehtävänkuva liittyy ainakin (mainitun velan politiikan lisäksi) uudenlaisiin paikallisempiin konflikteihin, niukkuudesta syntyvien resurssikriisien sovitteluun, ilmastonmuutokseen sopeutumiseen, tiedon avoimuuteen, bioetiikkaan, massamittaiseksi yltyvään siirtolaisuuteen, mahdollisesti myös alkuperäiskansoihin, uusien energialähteiden hallinnointiin ja turvallisuuteen, valtiollisen suvereniteetin uudelleenmäärittelyyn… listaa voi jatkaa.

Yhteistä näille ”puuttuville instituutioille” on, että ne edellyttävät pitkähköjä prosesseja, joita vetämään tarvitaan oikeanlainen hahmo. Oikeanlainen hahmo ei ole pelkästään joku, jolla on Washington–Peking-putkinäköä enemmän tajua maailman haasteista ja intoa tarttua niihin. Oikeanlaisen hahmon täytyy olla sellainen, jolla on valmiiksi asema, eikä tähän asemaan saa liittyä painolasteja. Painolasteja ovat kaikenlaiset geopoliittiset ja kolonialistisesta historiasta seuraavat taakat. Vaikkapa keskeisen brittipoliitikon on vaikea uudistaa rakenteita ilman, että hänen motiivejaan epäillään.

Koska kansainvälisessä politiikassa pyörii paljon väkeä, jää helposti huomaamatta että tällaisia hahmoja on todella vähän jo nykyisin, mainituista tulevaisuuden haasteista puhumattakaan. Potentiaalisten hahmojen joukko koostuu muutamasta korkea-arvoisesta YK-byrokraatista, satunnaisista maailmankylän sankareista tyyliin (nyt jo liian vanhaksi käynyt) Nelson Mandela, mutta ennen kaikkea pienten ja puolueettomiksi miellettyjen maiden valtionpäämiehistä, joilla ei ole liikaa muita tehtäviä.

***

Tässä tilanteessa olisi järjetöntä heittää hukkaan hahmo nimeltä Suomen presidentti. Niinistön valinta olisi tyhmää siksi, että hän on maailmanpoliitikkona keskinkertaisuus, jonka valinta olisi näiden prosessien näkökulmasta tärkeän viran tuhlaamista. Ei siksi, että hän ”edustaa pääomaa” tai mitä lie. Edustaa tietysti, mutta tässä ei ole siitä kyse.

Haavisto saattaa olla ”porvarillinen” tai mitä lie, ja hän on selvästi joissakin kohdissa kaukana poliittisesta maailmankatsomuksestani. Mutta tässä ei ole siitä kyse. Kyse on ainoasta asiasta, jolla tässä on merkitystä: Haavistosta voisi olla maailmalle hyötyä.

”Suomen kannalta” on siis aivan sama, kuka presidentin virkaa pitää hallussaan. Mutta olisi se nyt aika helvetin impivaaralaista ajatella tätä asiaa vain Suomen kannalta.