Teksti Tuuli Ojakangas

Ilmastoperheprojekti päättyy tältä erää.

Elämä vie ja Tuuli vikisee. Syy blogikirjoitusten viivästymisiin ei silti ole mikään mielenkiintoinen ja mullistava, vaan se kaikkien tuntema ja arkinen: työ ja lapset. Mutta nyt siis olemattoman kesän jälkeen takaisin kotikoneen äärellä. Tämänkertaisesta ja viimeisestä kirjoituksestani tulee kuvapainotteinen. Jätteistä ja luonnosta puhuessa kuvalla todellakin pystyy kertomaan enemmän.

Ilmastoperheprojektimme saatiin loppukeväästä päätökseen, kun kokoonnuimme viimeistä kertaa Nokian Koukkujärven jätteenkäsittelykeskuksella. Erikoinen, mutta teemaan äärimmäisen osuva jäähyväispaikka. Näimme konkreettisesti, mihin oikeastaan olemme yrittäneet vaikuttaa viimeisen vuoden ajan pohtimalla kulutus-, ruoka- ja liikkumistapojamme. Ei sitä tule ajatelleeksi rikkinäiset sukat roskikseen heittäessään, että tänne se roskapussi päätyy. Sellaisenaan.

Kun katsoo tätä kaikkea patjoista toimistotuolien osiin ja kahvimukeihin, tulee väistämättä ajatelleeksi, että tulossa oleva jätteenpolttolaitos tosiaan voisi olla hyvä juttu. Olkoonkin, ettei sekään ole ongelmaton ratkaisu kuskaamisineen ja päästöineen, mutta yhtä kaikki parempi kuin tällainen keko.

Toisaalta vaikutelma keskuksesta jäi hyvinkin plussan puolelle, sillä siellä on monipuoliset ja tehokkaat kierrätysmahdollisuudet. Kaikki kierrätykseen soveltuva kerätään talteen. Valtavia biojätekomposteja oli kymmenittäin ja ne tuottavat mahtavat määrät hyvää multaa.

Muovinkierrätyskokeilu sai Tampereen seudun innostumaan. Kierrätyspisteet pullistelevat jatkuvasti samalla kun roskiin päätyy yhä pienempiä pusseja. Ilmastoperheetkin kyselivät ahkeraan kokeilusta Pirkanmaan Jätehuollon oppaalta.

Vastaukset olivat osittain masentavia: kokeilua jatketaan yleisön pyynnöstä, mutta siitä ei tule pysyvä, sillä kotitalousmuovi on laadultaan liian epätasaista uusiokäyttöön. Polttaminen ja energiakäyttö sen sijaan ovat varteenotettavampia ja todennäköisempiä käsittelytapoja tulevaisuudessa. Toisaalta tasalaatuista muovia kannattaa roudata aina Ruotsiin saakka käsiteltäväksi, koska näin saadaan kerättyä suurempi määrä hyödyllistä materiaalia. Näin tehdään PET-pullojen kanssa.

Mitä sitten perheellemme jäi projektista käteen? Lyhyesti ja ytimekkäästi: terveen huono omatunto. Kuulostaa hölmöltä, mutta se tehoaa. Mitään arkielämässämme emme ole radikaalisti muuttaneet, mutta aina olosuhteiden salliessa ostopäätöksiä, autoilutarpeita, taloon liittyviä ratkaisuja, peseytymistä ja ruokavalintoja tulee mietittyä kahteen kertaan. Ja jos ei tule, omatunto muistuttaa siitä jälkikäteen.

Uuden haasteen perheemme ruokapolitiikkaan on tuonut lääkärin määräämä FODMAP-dieettini, jossa hiilijalanjäljeltään pieniä ruokia on vaikea suosia. Soija ei sovi, mutta riisi kyllä. Kotimaisista viljoista käy vain kaura. Omppujakin pitäisi välttää ja vielä parhaana satokautena! Onneksi rajoituksista tuskin tulee pysyviä ja toivon mukaan saan pian taas palata syömään kaikkia ihania maan antimia.

Projektin tarkoitus oli lisätä myös yhteisöllisyyttä perheiden kesken. Tämä puoli jäi osaltamme hyvin vaisuksi, koska asumme kauempana muista ilmankoslaisista. Kaiken kaikkiaan ilmastoperhetoiminta on varsin kannatettava ajatus ja osallistuminen on ollut perheenjäsentemme mielestä mukavaa. Vastahakoisesta aloituksesta huolimatta.

Ilmankosin toteuttanut Ekokumppanit jatkaa työtänsä ympäristöystävällisen arjen puolesta Tampereen seudulla erinäköisin projektein Lähilämmöstä Ystäväkylä-asukastoimintaan. Ehkä tällaisten pientenkin omatuntoa kolkuttavien ärsykkeiden avulla tulevatkin sukupolvet saavat nauttia vaikkapa tästä:

ja tästä:

Päätän Öljyrohmu-blogin tähän. Ehkä palaan blogimaailmaan vielä toisten aiheiden tiimoilta tulevaisuudessa. Kuulaan vihreätä syksyä kaikille!