Henkilökohtaista
Henkilökohtaista-blogin kirjoittajat ovat elämän asiantuntijoita: he tutkivat muun muassa elämäntapoja, tyyliä, työtä, musiikkia ja perhettä. Henkilökohtainen on poliittista.
Teksti Paula Kultanen Ribas
Espanjassa koulupäivään kuuluu pakollista lorvimista.
Minulta kysytään usein, mitä eroa suomalaisilla ja espanjalaisilla yliopistoilla on. Aloin muistella ensimmäistä päivääni Barcelonan Autonomisessa yliopistossa.
Oli helteinen syyskuun päivä vuonna 2003 ja karautin junalla Barcelonan keskustasta Bellaterraan. Pitkän vuoristoisen junamatkan päästä löytyi suuri, suomalaista 1970-luvun lähiöostaria muistuttava betonimöhkäleiden rykelmä hippivaatekauppoineen, kirjastoineen ja kampaamoineen. Kumpareisilla hiekkateillä marssi Che Guevara -paitaisia anarkistipunkkareita. Rastoitettu takatukka oli kovassa huudossa.
Luentosalit olivat tukahduttavan kuumia ja hapettomia, sillä välitunteja ei Espanjassa tunneta. Tein kaikkeni saadakseni opettajan sanoista selvää, sillä olin opiskellut kieltä vasta kaksi vuotta, ja huono akustiikka korosti lähinnä tuolien kolinaa ja yleistä hälinää. Käytävät tulvivat tupakantumppeja ja suklaacroisanttien käärepapereita. Puuduttavat päivät jatkuivat usein aamuvarhaisesta hamaan iltaan asti, sillä välissä oli toki oltava pitkä ja sosiaalinen ruokatauko. Kulttuurishokki oli melkoinen.
Mutta varsinainen kulttuurishokki odotti ruokatauolla. Elettiin aikaa ennen tupakkalakia ja yliopiston valtavaan ruokalahalliin astuessa vastaan pöllähti silmät sumentava hasiksen katkuinen savupilvi. Opiskelijat nauttivat lounaansa – yleensä ranskalaisia, patonkia tai valkoista riisiä – nelosoluen ja itsekäärittyjen sätkien kera isoissa kymmenen hengen seurueissa tulevia kotibileitä, yliopiston festareita tai mielenosoituksia suunnitellen. Siivoojat korjasivat tyynesti hasiksen murut ruokapöydiltä ja opettajat polttivat tupakkaa ketjussa kahvikoneen käyttäjän kanssa keskustellen. Yhtäkkiä maaseutuyliopistossa olikin suurkaupunkitunnelmaa.
Barcelonassa oli tapana valmistautua tentteihin hyvät luntit laatimalla ja esseitä räiskittiin leikkaa ja liimaa -periaatteella. Eikä ihme, sillä pitkät päivät eivät juuri jättäneet aikaa lukemiseen, välituntien puute sekoitti eri luentojen ajatukset keskenään tai sitten aivot lakkasivat rekisteröimästä uutta tietoa. Viimeistään sekavat ruokatunnit pyyhkivät aamulla opitut asiat mielestä. Paikalliset vaikuttivat opiskelutyyliin tyytyväisiltä, mutta meille vaihto-oppilaille kaikki oli lievästi sanottuna kaoottista.
Suomalaisissa oppilaitoksissa sen sijaan on tehty kaikki voitava sen eteen, että opiskelijat voisivat keskittyä nimenomaan tiedon vastaanottamiseen. Palattuani pitkän tauon jälkeen Helsingin yliopistoon minusta tuntui oudolta se, etteivät oppilaat huutele lisäkysymyksiä, vaadi tarkennuksia tai ylipäätään kommentoi luennolla muuta kuin pakon edessä. Suulliset harjoitukset ovat suomalaisopiskelijoiden kauhistus, siinä missä Barcelonassa tentitkin saattoi suorittaa suullisesti.
Sosiaaliselle puolelle ei suomalaisen opintopäivän aikana muutenkaan jää paljon aikaa, sillä varsinaista ruokatuntia ei ole, vaan ruoka – johon Helsingissä sisältyy onneksi muutakin kuin valkoista leipää ja riisiä – on ehdittävä ahmaista välituntien aikana. Välitunnit sinänsä ovat mahtava keksintö! Harva suomalainen tulee edes ajatelleeksi, etteivät siestoistaan tunnetut espanjalaiset pidä taukoja koulussa saatikka työpaikoillakaan – lukuun ottamatta pyhää yhteistä lounasta, jolle varataan aikaa joskus turhankin ruhtinaallisesti.
Suomalaisessa yliopistossa arvosanoille, (fyysiselle) läsnäololle ja työn laadulle annetaan huomattavasti suurempi arvo kuin Espanjassa. Tavoitteena ei ole vain päästä tenteistä läpi rimaa hipoen, vaan yltää uusiin oivalluksiin ja taidokkaasti muotoiltuihin tieteellisiin esityksiin. Espanjalainen koululaitos valmentaa opiskelijat ennen kaikkea sosiaaliseen elämään ja verkostojen muodostamiseen sekä nopeaan valmistumiseen arvosanoista viis.
Suomessa opettajat odottavat yksilöiltä huippusuorituksia, jolloin oppilaat keskittyvät ehkä liikaakin yksittäisiin tentteihin ja esseisiin sen sijaan, että ruotisivat arkiongelmiaan opiskelijaruokalassa maleksien. Pitkä ruokatauko nähtäisiin tehottomana lorvailuna, vaikka tosiasiassa se opettaisi arvokasta yhteisössä toimimista ja auttaisi unohtamaan hetkeksi tenttipaineet ja keskittymään sen sijaan suuriin linjoihin, kuten valmistumiseen ja työnsaantiin.
