HenkilökohtaistaKirjoittanut pertti laesmaa

Snaga ja minä

Lukuaika: 3 minuuttia

Snaga ja minä

HenkilökohtaistaHenkilökohtaista

Henkilökohtaista-blogin kirjoittajat ovat elämän asiantuntijoita: he tutkivat muun muassa elämäntapoja, tyyliä, työtä, musiikkia ja perhettä. Henkilökohtainen on poliittista.

Teksti Pertti Laesmaa

Jazzmiehen toinen nautinto on piipullinen silloin tällöin.

Aloin röökaamisen 17- tai 18-vuotiaana. En ollut siis ihan skidi enää. Aluksi poltin Kentiä.

Pian ostin ekan piipun (snagan, snubun), hyvän Mastan. Ei perhana… Se eka olikin vaihtopesällinen Brilon, jonka ostin steissin kiskasta. Samanlainen kuin ne Dollar-piiput.

Piipputupakkasuosikikseni tuli varsin pian Capstan (Navy Cut). Elämäni piippurööki! Brittiläiset lajikkeet ovat vahvoja, tupakan makuisia ja ilman turhia lisämausteita.

Pian siirryin Claniin, siihen toffeen makuiseen. Osallistuin Clan-mestaruuskilpailuihin. Ideana oli poltaa 3,3 gramman pesällistä mahdollisimman kauan aikaa. Kaksi tulitikkua sai käyttää. Se toinen tulitikku oli käytettävä kuitenkin minuutin kuluessa startista. Se kannatti aina käyttää, koska sai tasaisemman palamisen.

Eka kisa oli Hotelli Helkassa, millä nimellä se nyt silloin kulkikaan. Ei siellä mitään hyviä tuloksia tullut, kun avoimista ikkunoista johtuen tuuli niin helvetisti.

Lasse Mårtenson ja piippumeteorologi Paavo Salmensuu olivat prisareina.

Kesken kisan Amerin ylibosse kysyi vieressäni olevalta skabaajalta, kauanko yksi Clan-toppa kestää. ”Päivän!”, äijä vastasi. Pirun hyvä vastaus. Palkintoina oli puolen vuoden ja vuoden piippuröökejä.

Vuoden röökit on siis 365 toppaa.

Sama äijä sanoi hetkisen kuluttua: ”Ei näin voi kilpailla. Suuta kuivaa. Tarjotkaa viskiä!” Ja kohta meillä kaikilla oli kupit edessämme.

Seuraavana maanantaina luokanvalvoja (Tamma) sanoi minulle skolessa kuivasti: ”Laesmaa voisi keskittyä myös tähdellisempiin asioihin!” (Mitä helvettiä se tarkoitti?!) Yks luokkakaverini kertoi kuitenkin välkällä, että TV-uutisissa oli ollut edellisenä iltana pätkä, jossa ansiokkaasti puolustin Tossun ja Valkan mainetta snaga suussa.

Jos joku nyt laskee, kuinka mahottoman vanhana toi tyyppi oikeen kirjoitti, helpotan työtä ilmoittamalla, että jäin kaksi kertaa luokalle. En pärjännyt skolessakaan.

Clanin piippuskaboissa oli aina myös Levyraadin Eeva Kaste. Eeva oli Amerissa joku pr-tyyppi. Pirun nasta gimma. Meillä synkkasi. Ei me toisiamme yritetty iskeä (=styylattiin tahoillamme), tultiin vaan toimeen keskenämme.

Jossain aikakauslehdessä oli puolen sivun värikuva, jossa olimme Eevan kanssa. Minä olin siinä edessä ja Eeva piti kättään kevyesti olkapäälläni ja esitteli Amerin tehdasta. Oli siinä muitakin, mutta ne oli taidokkaasti harmautettu taustalle.

Mutsi säilytti sitä lehtileikettä loppuun saakka. Kun hän kuoli, leike hävisi muun ohessa ties minne, todennäköisesti roskikseen.

Levyraadin Jaakko Jahnukaiseen pääsin tutustumaan pari vuotta myöhemmin. Halusin päästä mainosalalle ja joku sanoi minulle, että soita Jahnukaiselle. Soitin ja Jahnu kutsui minut himaansa seuraavaksi päiväksi.

Jahnu oli myöhässä ja keskustelimme odotellessa hänen vaimonsa kanssa. Kun Jahnu saapui, pääsin mukaan aterialle ja joimme kahvit päälle. Jahnu otti tulevaisuuteni omaksi asiakseen.

Aina kun joku tietäväinen on vuosien varrella väittänyt lonkalta Jahnua sellaiseksi ja tällaiseksi ihmiseksi, olen puolustanut ja kehunut miestä. Ajatelkaa, mikä suhtautuminen tuntemattomaan stuiduun!

Niistä Clan-kilpailuista sain kunniakirjoja, jotka kehystin. Sain myös piippuja ja Clania moniksi vuosiksi. Olin Clanin jäsen. Olen kai vieläkin. Mitään päinvastaista en ole ainakaan kuullut. Sain myös levyn, jonka toisella puolella Lasse Mårtenson laulaa Clanista ja toisella Ritva Laurila (os. Mustonen) Marlborosta. Juu ja Clanin rintamerkin sain. Kaikki tallella, paitsi röökit.

mainos

Samoihin aikoihin saavutin myös parhaan urheilutulokseni. Olin maailmantilaston kakkonen, pari minuuttia maailmanennätyksestä jääneenä. Tuohon aikaan ennätykset pyörivät kahden ja kolmen tunnin välillä.

Faijalla oli pyttyjä ja prenikoita vaikka kuinka fudiksesta ja mäenlaskusta, mutta poikapa tuli kovaa perässä omine, omituisine lajeineen.

Tietysti olisi pitänyt jatkaa kilpailemista, koska vetäydyttyäni ”radalta”, seuraavat maailmanmestaruuskilpailut järjestettiin Brasiliassa.

Vakituinen kilpailupiippuni oli Parkerin 340 F, Scotch Pug -mallia, suoralla kopalla.

Snagoja minulla on kolmisenkymmentä. Eniten Pettersonia, Stanwellia ja Lillehammeria. Hyviä snubuja olen saanut lahjaksi entisiltä gimmakavereilta: Soilelta Stanwell 90, Annelilta Parker 307F, se Prince-malli jne. Tossa mun plokikuvassa suussani on Peterson 312. Arkisnagana minulla on jo pitkään ollut Stanwell 86. Arkisnagan valintaan vaikuttaa paljolti piippupussin koko.

Kannattaa valita aina hyvä piippu. Se säilyy jopa isältä pojalle. Kun minulla on vain tyttäriä, annoin juuri suuren aarteeni pitkän, käsintehdyn Stanwell Church-Wardenin Mika Myllärille. Mika ihastui siihen, kun aikoinaan paransimme maailmaa luonani koko yön. Tilasin piipun Makasiinikadun tupakkakaupan kautta 1975 (?) Tanskasta.

Opiskeluaikanani teetätin komean piippuhyllyn itselleni Järvenpäässä, jossa tehtiin hissien korit ja puuosat. Olin silloin hissihommissa. Se on tammesta tehty talonpoikaistyylinen nurkkahylly laatikolla. Hyllyn hinta oli kolme nelosolutpulloa.

1960-luvulla ja 70-luvun alussa suunnilleen joka mies Suomessa poltti piippua. Se oli trendikästä, nykyaikaisesti sanottuna.

Tupakkakauppoja oli Stadissa vaikka kuinka. Niissä oli aivan taivaallinen tuoksu. Valikoimat olivat laajat. Eri piipputupakoiden maistelu vastasi viinien maistelua. Omia sekoituksia tehtiin virginiasta, burleysta, latakiasta ja periquesta. Nykyään paras ja lähes ainoa piipputupakkakauppa on R-kiska. Tupakkakulttuuri on kadonnut tältä osin Suomesta. Tupakkakauppoja löytyy toki muualta, sivistyneestä maailmasta.

Erään tutkimuksen mukaan savukkeita polttavien amerikkalaisten miesten kuolleisuuden suhde tupakoimattomiin on 1,85 kertainen. Piippua polttavien kuolleisuuden suhde taas tupakoimattomiin on 0.87 kertainen.

Mitä helvettiä!?

Jippo on siinä, että piipunpolttajiksi valikoituu tietyn tyyppisiä ihmisiä. Samoin kuin jazzin kuuntelijoiksi.

Piippumiehet eivät hae elämälleen pituutta – vaan laatua.