Teksti Taru Torikka

Ristiriitojen riivaama muotifani repii pelipaitansa.

Rakastan muotia. Pidän tiettyjä suunnittelijoita nykytaiteilijoista tärkeimpinä, näen unia kengistä (useimmiten Ann Demeulemeesterin moninauhaisista maihareista ja Vivienne Westwoodin klassikkomerirosvosaappaista), hurmaannun katutyylisivustojen esittelemistä taitavista pukeutujista – ja matkin heitä parhaani mukaan kotona Tampereella.

Rakastan sitä, miten kekseliäät suunnittelijat ja stailistit onnistuvat yhdistelemään perusvaatteita aina uudelta tuntuvalla tavalla, ja saavat minutkin näkemään oman vaatevarastoni piilevät mahdollisuudet. Rakastan vaatteita, joilla on tarina, olivat ne sitten kirpputorilöytöjä tai nuorten suunnittelijoiden omapäisiä viritelmiä. Tulen onnelliseksi, kun voin asukokonaisuuksillani viestiä ajatuksiani ja viittailla populaarikulttuurisiin mieltymyksiini, niille, joita kiinnostaa ja jotka ymmärtävät.

Vihaan pakonomaista shoppailua ja vastustan käsitystä, jonka mukaan muodikas on yhtäkuin ostonarkomaani tyhjäpää. Inhoan ”ekologisuuden” valjastamista vain uudeksi myyntivaltiksi, jolla ostonarkomaanit voivat hyvitellä omaatuntoaan: uusi valmiiksi virttynyt tunika on läpeensä turha luomupuuvillaisenakin, ja jo ostohetkellä epäkelpojen pintatrendivetimien kärrääminen kirpputoreille on kierrätysideaalin irvikuva. Mantran ”ostan vain tunnettujen merkkien kalliita tuotteita, koska laatu on luontoystävällistä” kritiikitön hokeminen saa minut näkemään punaista, tuhansien eurojen käsilaukun ostamisen perusteleminen ”ekologisuudella” saa jo huutamaan raivosta.

Oma muotikulutukseni on periaatteessa esimerkillisen ekologista, ostan harvoin, harkiten ja hyvää – sekä pakon että itsekunnioituksen sanelemana. Kroonisesti persaukisen on helppo olla ekojeesus: ylpeilen materiaalitaidoillani ja kyvylläni löytää kirppareilta ne harvat hyvälaatuiset klassikkovaatteet sekä nähdä hyljeksittyjen taidetätiluomusten mahdollisuudet. Rakkaimmat kenkäni ovat peräisin –70% hyllyistä, ja niin hyvää nahkaa sekä riittävän hullut malliltaan, että tulen käyttämään nitä ikuisuuden. Osa lempivaatteistani on peräisin pahamaineisten massaketjujen poistorekeiltä – innostun ainan vaatteista, joita kukaan muu ei tajua. Toisaalta seuraan massatrendejä: myös minä haluan kevääksi klooriläiskityt farkut, joita Balmainin esimerkin mukaan tarjoilevat kaikki farkkutalot. Minä värjään ne itse, ja koen heti olevani luova yksilö verrattuna markkinavoimien hyväksikäyttämiin reppanoihin, jotka hakevat DIY-tunnelmat kaupan hyllyltä.

Omat Tee se itse -luomukseni ovat äärimmäisen yksinkertaisia. Ihailen niitä jotka osaavat, kuten Kingdom of Style -muotiblogin Queen Michelleä.

Pitkällisen suunnittelun jälkeen päädyn toteuttamaan ideani viidessä minuutissa. Ainakin tekeleitäni voi pitää rohkaisevana esimerkkinä: kuka tahansa voi todistetusti olla DIY-designer! Allaoleviin ”DIY for ADHD” -luomuksiin tarvitaan vain virttyneitä teepaitoja ja (mielellään vähän terävämmät) sakset. Tehkää perässä!