Vellamonkatu 30
Vellamonkatu 30 on paikka, jossa Voimaa toimitetaan. Samassa toimistossa työskentelee kaikenkirjava joukko talouden, rauhantyön, luonnonsuojelun ja politiikan asiantuntijoita.
Torstaina 25. tammikuuta 2024 puolustusministeri Antti Häkkänen pudotti Kyrönmaa-lehdessä julkaistussa haastattelussaan pommin, joka aiheutti poikkeuksellisen piikin reserviläisten anomissa siviilipalvelushakemuksissa.
Haastattelussa Häkkänen ilmaisi huolensa siitä, että reservistä eroajien määrä on ollut kohollaan viimeisen parin vuoden ajan, ja tarjosi ratkaisuksi taivuttaa lakipykäliä sellaiselle mallille, joka estäisi reservistä kieltäytymisen ja kyykyttäisi nykyisen siviilipalvelusväen ”kokonaisturvallisuutta edistäviin tehtäviin” – toisin sanottuna markkinahäiriköiksi julkisille aloille, kuten ensihoitoon ja palopelastukseen.
Vaikka selväsanaista dataa siitä, mikä saa asepalveluksen käyneet eroamaan reservistä, ei ole, voidaan olla melko varmoja, että yksi merkittävistä syistä reserviläisten joukkoprotestiin on Euroopan kiristynyt ulko- ja turvallisuuspoliittinen tilanne, Suomen NATO-jäsenyys ja eduskunnan käsittelyssä oleva DCA-sopimus, joka mahdollistaa esimerkiksi yhdysvaltalaisten joukkojen maahantulon ja materiaalien varastoimisen Suomessa.
Lausunnollaan Häkkänen positioi itsensä – ja puolustusministerinä myös edustamansa hallituksen – poikkeuksellisella tavalla ihmisoikeuksia ja omantunnonvapautta halveksuvien valtaapitävien joukkoon. Suomi on jo vuosikausia ollut kansainvälisen kritiikin kohteena kutsuntamallinsa vuoksi: armeijamme perustuu totaalikieltäytyjien mielipidevankeudelle, rangaistuksenomaiselle siviilipalvelukselle ja sukupuolisyrjinnälle rakentuvalle kutsuntajärjestelmälle.
Oikeutta kieltäytyä aseista suojaa ajatuksen, omantunnon ja uskonnonvapaus, joista on säädetty YK:n ihmisoikeuksien kahdeksannessatoista artiklassa. Kutsuntajärjestelmää ja sen ihmisoikeusongelmia onkin kritisoitu muun muassa YK:n vuoden 2023 määräaikaistarkastelussa siviilipalveluksen rangaistuksenomaisuudesta ja totaalikieltäytyjien mielipidevankeuteen perustuvan järjestelmän ylläpitämisestä useampien jäsenmaiden toimesta. Tämän lisäksi useat kansalaisjärjestöt ovat moittineet Suomea asevelvollisuuteen liittyvistä ihmisoikeusrikkomuksista.
Häkkäsen pohtima malli pahentaisi asiaa ja veisi suomalaisen maanpuolustuksen suoraan Turkin, Israelin ja Venäjän tielle eli samaan veneeseen sellaisten valtioiden kanssa, joissa kansalaisten vapaa valinta ja päätösvalta omantunnon kysymyksissä on huolestuttavan kapea – ja ihmisoikeudet pelkkä paperilappu, jolla pyyhkiä pöytä hallituksen kokouksen jälkeen.
On kuitenkin muistettava tosiasiat: Demokratia on tänä päivänä uhattuna monilta tahoilta. Suuryhtiöt kasvattavat valtaansa ja kykyään vaikuttaa siihen, miten demokratia toimii. Samaan aikaan Venäjän johtajien kaltaiset ihmisoikeusrikolliset uhittelevat Euroopassa pitkään vallinnutta järjestelmää avoimilla sotatoimilla ja hybridivaikuttamalla. On poikkeuksellisen tärkeää muistaa, mitä vastaan yhteiskuntia puolustetaan. Jos demokratiavastaiset tahot nostavat päätään, on demokraattisten yhteiskuntien sitouduttava vahvemmin periaatteisiinsa, ei heivattava niitä roskakoriin. Yksikään yhteiskunta ei ole suojassa pahuuden arkipäiväisyydeltä ja lipsumiselta voimapolitiikan raiteille.
Yhteiskunta, jonka perusrakenteita romutetaan, jonka lapset, nuoret ja eläkeläiset jätetään oman onnensa nojaan ja jonka työvoiman perustavanlaatuisia oikeuksia vastaan hyökätään, saattaa alkaa tuntua järjestelmältä, jonka puolustaminen oman henkensä uhalla on melko kyseenalaista. Hyvää, vapaaehtoisuuteen perustuvaa ja oikeudenmukaista yhteiskuntaa sen sijaan on helppo nähdä puolustamisen arvoisena. Sellaisessa yhteiskunnassa jaloillaan äänestäminen, vaikka sitten kieltäytymällä reservistä, on laillista.
Jos tarkoituksena on suojella avointa yhteiskuntaa, ei voida ainoastaan keskittyä ulkoisiin uhkiin, vaan miettiä sitä, minkälaiset tahot sitä vastaan hyökkäävät myös sisäisesti.
Kirjoittaja on toimittaja, totaalikieltäytyjä ja Antimilitaristi-lehden päätoimittaja.
