Teksti Tuomas Rantanen

Ylen ja kaupallisen median turpaturnajaisten keskellä unohtuu ymmärrys siitä, missä ongelmat oikeasti ovat.

Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja Kaius Niemi heitti ensimmäisen kävyn Yleisradion suuntaan alkuviikon kolumnillaan. Niemi kantaa huolta siitä, että Ylen strateginen pyrkimys tavoittaa mahdollisimman laajalti kansalaisia uhkaa kaupallisen median asemaa.

Niemen mukaan myös Ylen mahdollisuudet investoida digipuolen kehittämiseen saattavat kaupalliset toimijat pulaan: ”Tämä vaikeuttaa muiden medioiden uusiutumiskykyä. Monipuolista tiedonvälitystä arvostavilla suomalaisilla on sen jälkeen yhä vähemmän valinnanvaraa.”

Ylen vastausta ei tarvinnut odottaa kauan. Ylen uutis- ja ajankohtaistoiminnan vastaava päätoimittaja Atte Jääskeläinen syyttää omassa vastakirjoituksessaan kaupallista mediaa siitä, että se ymmärtää Ylen tavoitteet tahallaan väärin.

”Yle ei tähtää markkinaosuuden kasvattamiseen, vaan päinvastoin tietoisesti hyväksyy sen putoamisen. Kun kaikki pitää tavoittaa, ei voi tehdä hittituotteita varmoille yleisöille, vaan riskiprojekteja vaikeasti tavoitettaville”, Jääskeläinen kirjoittaa.

Jääskeläisen mukaan kaupallinen media pyrkii tavan takaa vaikuttamaan Ylen tehtävien ja rahoituksen rajoittamiseen. Tähän taas tulevat vaalit luovat ajankohtaisen jännitteen. Samalla Jääskeläinen potkaisee vastapalloon, että nettitarjonnan alueella pienempien lehtien asemaa ei uhkaa niinkään Yle, vaan erityisesti iltapäivälehtien ilmainen nettivyörytys.

”Epämiellyttävää keskustelussa on, että samalla kun kaupallinen media imee verta toisistaan – niin kuin kilpailutaloudessa kuuluukin – se syyttää ongelmistaan Yleä”, irvistää Jääskeläinen.

Jotenkin tuntuu siltä, että tämän keskustelun olemme saaneet nähdä viime vuosina monta kertaa.

Kaupallisen median kriisi on todellinen, siitä ei kiistäne kukaan. Sen suurimmat syyt ovat muutokset yleisön mediakulutustottumuksissa ja mainosmarkkinoiden kehityksessä. Sekä yleisö että mainostajat ovat tottuneet saamaan netissä omansa halvemmalla kuin printissä. Sähköisillä alustoilla medioiden on paljon vaikeampi rahastaa yleisöä sisällön kuluttamisesta ja myydä mainospaikkoja.

Nyt nettiin on pakko investoida – koska siellähän kaikki ovat – vaikka lukijoiden lisäsiirtymä sille puolen sahaa oksaa alta.

Samaan aikaan moni mediatalo on ennustanut alan kehityksen väärin ja tehnyt vääriä investointeja kotimaassa tai maailmalla. Toisaalla valtiovalta on saattanut lehtitilaukset arvonlisäveron piiriin ja tuntuu kuuntelevan muiltakin osin mediakustantajien hätähuutoja kuuroin korvin.

Tässä tilanteessa Yle on terapeuttisellakin tavalla hyvä vihollinen. Vähän niin kuin Helsingin Sanomat on sitä perinteisesti pienille kulttuurilehdille.

Kaupallisen median avoin sota Yleä vastaan on kuitenkin strategiana umpisurkea, koska se hämärtää yleistä ymmärrystä siitä, missä ongelmat oikeasti ovat.

Se johtaa myös siihen, että esimerkiksi eduskunnassa mediakeskustelu käydään ainoastaan Ylen ympärillä. Lopputuloksena syntyvät laihat kompromissit saattavat onnistua horjuttamaan Yleä – yleensä vielä aina sisälllön suhteen väärään suuntaan – mutta kaupallisen median savuavien raunioiden keskelle tästä kaikesta suodattuu vain näennäistä lohtua.

Voi kysyä sitäkin, ovatko Ylen mahdollisesti kaupallisia toimijoita suuremmat investointimahdollisuudet digikehitykseen todella yksityisiltä toimijoilta pois. Ylen pilotoimat ratkaisut antavat muille mallia hyvässä ja pahassa. Hyvät ideat voi jatkojalostaa pienemmin resurssien kuin jos pitäisi aloittaa itse tyhjästä. Toisaalta floppien kohdalla luulisi iloa riittävän siinä, ettei samoja oppivirheitä tarvitse tehdä omilla rahoilla.

Eikä niitä Ylen toimitusresurssejakaan kannata liikoja kadehtia. Kyllä sieltäkin on osattu tehdä jonoa kilometritehtaalle. Ja samoja tekijöitähän niissä työpaikoissa kiertää. Todellinen pulma on, että nuoren toimittajakunnan piirissä on pakoa alalta, joka ei enää kunnolla työllistä. Tässä suhteessa jokainen säilyvä työpaikka on alan yhteisen tulevaisuuden etu, millä puolen julkisen ja yksityisen välistä aitaa se nyt sattuukaan olemaan.

Sen sijaan, että Yle ja kaupallinen media kerta toisensa jälkeen karauttavat pistimet tanassa toisiaan päin, eikö kaikkien mediatuottajien ja sisällöntekijöiden kannattaisi yhdistää voimansa ja vaatia yhdessä koko alaan kohdistuvia korjaustoimia?

Yksi yleisesti hyödyllinen vaatimus voisi olla kaupallisen median nettitilausten arvonlisäveron pudottaminen samalle tasolle lehtitilausten kanssa – tai mieluiten molempien kohdalla nollaan. Nettitilausten perusteettoman korkea verokanta tekee lehtien nettiversioiden julkaisemisen ylimääräisen hankalaksi.

Nykyisessä murrosvaiheessa olisi järkevää myös vaatia median uusiin innovaatioihin erityisiä investointitukia. Suomessa tuetaan erilaisilla rakenteellisen kehityksen tuilla milloin mitäkin alaa – eikö tässä tilanteessa olisi yleinen etu, jos panoksia satsattaisi vielä jo tehtyäkin enemmän juuri median teknologiseen siirtymään?

Entä voisiko ajatella, että Ylen teknisiä innovaatioita voisi jakaa vapaan koodin periaatteella muidenkin eduksi? Median monimuotoisuuden kannalta olisi paljon parempi monistaa jakelumuotoja kuin sisältöä. Juuri jälkimmäisestähän kaupallinen media tuntuu olevan – osin syystäkin – huolissaan.

Lisäksi mediatukien painopistettä voisi arvioida uudestaan. Suomessa on perinteisesti tuettu median monipuolisuutta puoluelehdille suunnatulla tuella. Nykyään se jaetaan parlamentaarisin perustein suoraan puolueille. Nämä taas jakavat sitä omaan julkaisutoimintaansa vuosi vuodelta pienemmän siivun. Paljon perustellummin kannattaisi tukea uusilla panoksilla laajempaa näkökulmaisutta edustavia kulttuuri-, mielipide- ja tiedelehtiä. Tällä sektorilla avustusten määrän kehitys on pudonnut oleellisesti mediamuutoksen kelkasta.

Erityisen vaikuttavan journalismin tekeminen on kallista. Kovina aikoina siitä karsitaan ensimmäiseksi. Siksi media-alan kannattaisi yhdessä vaatia uuden tutkivan journalismin säätiön perustamista. Sen kautta ammattilaisraati jakaisi työskentelyapurahoja yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti merkittävien juttujen tekemiseen. Tätä kautta luotaisiin uusi yhteiskunnallisen tiedon tuottamisen rakenne.

Keskinäisen syyttelyn sijaan media-alalla olisi ymmärrettävä, ettei yhteisessä vuotavassa veneessä kannata ryhtyä sylipainiin. Ei vähiten siksi, että kaikkein tärkein, journalistinen riippumattomuus, on samaan aikaan uhattuna usemmastakin suunnasta.

Journalismin riippumattomuutta Ylen puolella voi aidosti nakertaa varovaisuus, joka johtuu poliittisissa pihdeissä sätkivästä rahoituksesta. Kaupallisella puolella vastaava ohjauspaine tulee omistajien, mainostajien ja laajempien konserni-intressien suunnalta.

Oleellista on, että julkinen ja yksityinen media valvovat toisiaan. Siinä missä niiden välillä resursseista käytävä ylilyövä nokkapokka lähinnä murentaa yleisön perusluottamusta mediaan, tulisi lähtökohtien ero osata kääntää vahvuudeksi.

Media-alalla on enemmän voitettavaa yhdessä kuin naapurin kustannuksella.

Kirjoittaja on Fifiä ja Voima-lehteä julkaisevan Voima Kustannus Oy:n hallituksen puheenjohtaja ja osakas. Voima ja Fifi saavat kulttuurilehtitukea opetus- ja kulttuuriministeriöltä. Kirjoittaja on ehdokkaana tulevissa eduskuntavaaleissa.