Teksti Teemu Muhonen

Tositarina miehestä, joka teki sen.

Muistan Mäksän pihapeleistä, jotka jatkuivat tuntikausia. Kohtaamisemme lähiön asfalttipihalla olivat alkukantaisia. Rankkasade piiskasi kymmenvuotiaita kehojamme, kun yritimme suhoa harmaaksi värjääntynyttä, rikkinäisenä särisevää sählypalloa collegepaitojen ja lippisten merkkaamiin maaleihin. Testosteronin haju olisi varmasti leijaillut naapurustoon saakka, jos elimistömme olisivat tuottaneet hormoneja.

“Mä haluun olla Päällikkö!” Mäksä toitotti aina ennen pelien alkua. Helsingin IFK oli juuri voittanut Suomen mestaruuden, ja joukkueen nuori johtotähti Olli “Päällikkö” Jokinen oli kova sana itähelsinkiläisten lähiölasten keskuudessa. Mäksä oli erityisen ylpeä syntymäpäivälahjaksi saamastaan mailasta, jossa oli kiiltävä etiketti. Se kädessään hän viipotti perässäni pitkin pihaa. Usein hän kaatui ja ruhjoi polvensa verille, mutta se ei menoa hidastanut. “Päällikkö taistelee itsensä ylös”, hän selosti Antero Mertarantaa matkien.

MAINOS. Juttu jatkuu mainoksen jälkeen.

Mäksä ei koskaan voittanut minua. Ei kertaakaan. Hänen uskonsa ei kuitenkaan horjunut. Kun hän yömyöhään saapui housut riekaleina ja paita läpimärkänä kotiin, hänen äitinsä odotti keittiössä lämpimän ruokalautasen kanssa. Mutustellessaan prinssinakkejaan Mäksä kertoi äidilleen sotatarinan: “Äiti, musta tulee isona seuraava Päällikkö. Tein taas joukkueeni kaikki maalit”, hän sanaili ylpeänä. Hän oli ollut joukkueensa ainoa pelaaja 10–2-tappioon päättyneessä pihapelissä.

Aika kului nopeasti, ja kultaiset pihapelivuodet jäivät taakse. Mäksä pelasi yläasteikäisenä lätkää paikallisessa juniorijoukkueessa, mutta hänet pudotettiin joukkueesta, koska hän oli liian huono. Mäksä ei liioin ollut terävin kynä penaalissa. Hänen keskiarvonsa ei riittänyt lukioon, joten tie vei ammattikouluun. Unelma Päällikköydestä ei kuitenkaan kuollut.

Amisvuosina Mäksän unelma nosti päätään pienissä erissä. Eräissä kotibileissä hän pisti reiän oluttölkin pohjaan ja tyhjensi sen kautta tölkin sisällön ykkösellä. “Jäbähän on ihan päällikkö”, Andy huudahti ja hakkasi kädellä seinää. Mäksän hymy ulottui pulisonkeihin asti.

Jätettyään ammattikoulun kesken Mäksä aloitti työt maalitehtaalla. Hänen työnkuvansa oli maalipurkkien asetteleminen liukuhihnalle. Kun hän 12-tuntisen työpäivänsä jälkeen raahautui hiestä märkänä ja vaatteet maalitahroissa kotiin, hänen kihlattunsa Sirkka odotti häntä keittiössä lämpimän ruokalautasen kanssa. Mutustellessaan uunimakkaroitaan Mäksä kertoi Sirkalle työpäivästään: “Oon ihan varma, että musta tulee vielä Päällikkö. Tänäänkin hoidin kaikki osastoni maalit”, Mäksä sanaili ylpeänä. Hän oli neonvihreiden maalien hihnaosaston ainoa työntekijä.

En nähnyt Mäksää vuosiin. Hän uppoutui työelämän syövereihin ja teki seitsemänpäiväistä viikkoa. Kerron Mäksän tarinan nyt siksi, että presidentinvaalien toisen kierroksen iltana törmäsin häneen kaupungilla. Hän oli kolmen häntä selkeästi vanhemman ystävänsä kanssa juhlatunnelmissa. “Se on siinä, den glider in!” he julistivat avatut skumppapullot käsissään. Mäksä oli pukeutunut kiiltävään mittatilauspukuun, ja hänen tukkansa oli sliipattu taakse sellaisella määrällä geeliä, että hänen päänsäkin kiilsi.

“Moro Mäksä”, huikkasin hänelle. Hän pysähtyi katsomaan minua ja naurahti. “Tota nimeä en ookaan kuullu vähään aikaan”, hän sanoi. Sitten hän ojensi kätensä kätelläkseen minua. “Jari Mäkelä, Kirkkonummen yksikön neonvihreiden maalien osaston liukuhihnaPäällikkö. Hauska tavata. Sain katsos ylennyksen puoli vuotta sitten”, hän kertoi ja suoristi kultaista kravattiaan.

Onnittelin Mäksää ja kysyin, millaista esimiehen työ on ollut. Mäksä mietti hetken. “Niin siis… Ei minulla varsinaisesti alaisia ole. Olen vastuussa siitä, että maalit menevät hihnalle oikein.” Nyökkäsin ja tiedustelin, miten hänen työnkuvansa oli muuttunut ylennyksen jälkeen. “Onhan se toki muuttunut paljon. En nyt haluaisi mitenkään tässä tehdä itsestäni numeroa, mutta kyllähän siitä parinsadan palkankorotus ja työsuhdeauto napsahtivat”, Mäksä sanoi vaatimattomasti. Hänen ystävänsä nyökyttelivät hyväksyvästi hänen vierellään.

Sen jälkeen kolme miestä, jotka olivat myös sonnustautuneet pukuihin, esittäytyivät vuorotellen. “Martti Laaksonen, McDonald’sin Kurkimäen yksikön saniteettiosastoJohtaja”, päälaelta kaljuuntunut mies sanoi ja puristi kättäni. Hän kertoi yksin vastaavansa siitä, että kyseisen yksikön saniteettitilojen keskimääräinen puhtaustaso täyttää EU:n asettamat standardit.

Toinen miehistä otti askeleen eteenpäin, mutta ei vaivautunut kättelemään. “Arsi ‘Ässä’ Napander, Jyskin Martinlaakson yksikön lankapuhelinVastaava”, hän sanoi ja nyökäytti päätään itsevarman kevyesti. Kolmas miehistä asetteli kultakelloaan hetken ja kätteli sitten minut pikaisesti. “Kaitsu Ahlström, Päällikköyhdistyksen varaPäällikkö.”

Miehillä näytti olevan kiire. Kysyin Mäksältä, minne he olivat menossa, sillä olin itse tekemistä vailla. Kysymykseni sai Mäksän vaivaantuneeksi. “Kuule, Muhonen. Mä luulen, että sulla ei ole hirveästi yhteistä puhuttavaa meidän kanssa. Me ollaan nykyisin ehkä vähän, tiiätkö, eri leveleillä. Jos ymmärrät.”

Jäin katsomaan heidän loittoneviaan selkiään ihaillen. Tuhansien järvien maa ei pysyisi pystyssä ilman kymmeniätuhansia Päälliköitä, Johtajia ja Vastaavia, joilla ei aina ole edes alaisia apunaan. Mäksä on yksi niistä, jotka ovat raakaa duunia painamalla raivanneet tiensä vaatimattomista oloista lähiöiden asfaltin pinnasta arvostettuun huippuasemaan. Hän elää suomalaista unelmaa.

***

Pyydän anteeksi jokaiselta, joka jaksoi kahlata tarinan loppuun, sillä se ei oikeasti ole tositarina. Kehitin Mäksän vain saadakseni aikaan näppärän kolumnin. Kilpailu tittelimaailmassa on kovaa. Jos haluan koskaan tulla liukuhihnakolumniPäälliköksi, minun on pelattava korkeilla panoksilla.

• 5.4.2012
• Kirjoittanut teemu muhonen