Teksti Jukka Vuorio

Kun poliitikot ja johtajat lupaavat meille toivoa, he eivät oikeastaan lupaa yhtään mitään.

Ihmiset toivovat monenlaisia asioita. Itse toivon lähinnä lottovoittoa ja Tampereen Ilveksen lätkämestaruutta, vaikka tiedän, että ne ovat tosi tosi epätodennäköisiä asioita, varsinkin nyt kun Raipe Helminenkään ei enää kiekkoile Ilveksessä. Vaikka toivon, toivon kovasti, en silti lähtisi rakentamaan tulevaisuuttani kummankaan toiveen varaan.

Katsoin juuri homopoliitikkona tunnetuksi tulleesta Harvey Milkistä kertovan, tositapahtumiin perustuvan elokuvan Milk. Sean Pennin esittämä Mr. Milkin roolihahmo käy oman aikansa tärkeää ihmisoikeustaistelua homojen oikeuksien ja tasa-arvoisen kohtelun puolesta. Tätä taistelua hän kävi kaupunginvaltuutettuna, poliitikkona. Se on tietysti hyvä hommeli. On oikein, että sorrettujen puolia pidetään. Ja jos kukaan muu ei niitä pidä, on tosi arvostettavaa, jos nämä itse pitävät. Mutta siihen en juurikaan elokuvassa kiinnittänyt huomiota. Sen sijaan minua kiinnosti kovasti, että eräs elokuvan kantavista teemoista, jota muuten toisteltiin todella paljon, oli toivo.

MAINOS. Juttu jatkuu mainoksen jälkeen.

Draaman keinoin toivosta oli tehty lähes jotakin konkreettista. Kun Milkin tukijat pelkäsivät edustajansa puolesta, vastasi Milk, että homoille täytyy antaa toivoa. Tämän epämääräisen toivon puolesta Harvey Milk oli valmis vaikka kuolemaan, ja niinhän hän sitten kuolikin, kun tuli homovihaajan ampumaksi.

Erään toisen vähän paremmin tunnetun poliitikon, Barack Obaman, presidentinvaalikampanja perustui merkittävissä osin sanan ”toivo” hokemiseen. Hän antoi ihmisille lupauksen ”toivosta” ja ”muutoksesta”, ja se upposi amerikkalaisiin erittäin hyvin. Barackin vaimo Michelle tokaisi, että ”kaikki alkaa ja loppuu toivon myötä”.

Ehkä muutos- ja toivo-innostuksen lomassa olisi syytä hetkeksi pysähtyä miettimään, mitä toivo ja muutos ovat? Toivo ja toive ovat samaa merkitseviä sanoja. Toiveajattelua ei pidetä kovinkaan lupaavana ajattelumuotona, eli toive jostakin asiasta ei oikeastaan merkitse mitään. Jos minun pomoni sanoisi, että hänen toiveenaan ovat paremmat ja menestyksekkäämmät ajat, voisin toki yhtyä ajatukseen. Mutta jos ne ajat jäävät toiveeksi, tai oikeastaan vielä paremmin haaveeksi, en juurikaan voisi sanoa olevani pettynyt, koska sehän oli vain toive.

Tai toisin päin, riittäisikö pomolle, jos kertoisin, että työpanokseni kohenemisesta on olemassa toiveita?

Aina kun asiat eivät ole tarpeeksi ihmisiä miellyttävällä tolalla, ihmiset haluavat tietenkin muutosta. Ja Obama lupasi muutosta. Hänen ei tarvinnut edes ihan tarkkaan määritellä mikä muuttuisi, koska muuttuisi ja miten muuttuisi, lupaus muutoksesta oli tärkein. Mutta muutos sinänsä on varsin epämääräinen ilmaus. Itse asiassa minäkin voisin luvata varman muutoksen, jos minut valittaisiin siihen taikka tähän virkaan tai tehtävään. Jos hoitelemani hommelit lähtisivät helvetinmoiseen syöksykierteeseen, se olisi silti muutosta.

Obama ei myöskään määritellyt toivoa. Hänen ei tarvinnut. Äänestäjät, tavalliset kansalaiset tekivät sen itse omassa päässään. Toivo, muutos, ja toivo muutoksesta tarkoittivat sitä mitä äänestäjät halusivat niiden tarkoittavan. Kätevää, eikö totta?

Toivo ei koskaan ole nyt. Toivo on aina epämääräisesti joskus jossakin tulevaisuudessa, ja ennen kaikkea ehkä. Minä toivon, heh heh, että ihmiset alkaisivat vaatia poliitikoilta ja johtajilta muutoksia NYT. Ja jos eivät juuri nyt, ainakin lupauksia, jotka eivät sisällä tuota toivon ”ehkä”-tekijää.

• 9.2.2009
• Kirjoittanut jukka vuorio