Teksti Anu Harju

Todellista kiirettä on se, mikä liittyy hengenpelastustehtäviin.

Entisessä työpaikassani pienessä kirjastossa kiire oli sitä, kun tiskillä oli kaksi asiakasta ja samaan aikaan puhelin pirahti soimaan. Aloin pääni sisällä juosta hermostunutta kehää, ja vauhti kiihtyi asiakkaiden ilmeiden muka kiristyessä odotuksen synnyttämästä ajantuhlauksesta. ”Kiireisiä” tilanteita saattoi olla jopa viikoittain.

Nykyisessä työpaikassani kiire on aina kintereillä, sen voisi ehkä sanoa kroonistuneen. Tuntuu, että yhtaikaa pitäisi tehdä kuutta eri asiaa, puhelin soi, ja portin pielessä oleva ovikello pärähtää omahyväiseen kakofoniaansa, joka saa joka toisen täällä kiroilemaan. Yleensä samaan saumaan soi toinenkin puhelin, ja joku maailman tapahtumista hätkähtänyt kansalainen kysyy, mitä me OIKEASTI aiomme tehdä Israelin ja Palestiinan tilanteelle / Somalialle / afgaaninaisille / Zimbabwelle / kurdeille / uusnatseille, kun ei meistä mitään missään kuulu ja paha vain jatkaa kulkuaan.

Omat vastaukset kuulostavat lannistuneilta ja ympäripyöreiltä, varsinkin jos lehti on menossa painoon, nettisivut ovat levällään, vasemmalla kädellä pitäisi postittaa parisataa kirjettä ja oikealla laatia vetoomusta vangitun tshetsheenin puolesta. Kyllä me rouva hyvä / parahin herra koko ajan kovasti kaikkea teemme, mutta näkymätön on olemuksemme ja mykkä äänemme.

Kiireen sanotaan olevan vain väärää aikatauluttamista, ja ehkä se osin onkin. Itsekseni olen kyllä sitä mieltä, että todellista, juuri tässä hetkessä piinaavaa kiirettä maailmassa on vain sellainen, mikä liittyy hengenpelastustehtäviin. Muu on vähemmän tärkeää, ja vaikka olisikin luonteeltaan ripeyttä vaativaa, sen takia ei pidä stressata. Turhanaikaista hötkyilyä vastaan pitää päin vastoin protestoida. Protestiapua saa vaikka Timo Kopomaan uutuuspamfletista Leppoistamisen tekniikat.

Luen sen heti kun ehdin.