Huokoiset rajat

 

Heinäkuun alkupäivinä elämääni tipahti uusi asia: punainen ruuhi. Toisin sanoen vanha ja hyväksi huollettu lasikuituinen intiaanikanootti. Kumppanini tytär nimesi sen Nestoriksi. Nimi osoittautui hyväksi.

Lomakuukauteni oli siinä mielessä poikkeuksellinen, että ristivetoja oli vähemmän, ja pelkälle olemiselle oli hyvin aikaa ja tilaa. Hullaannuin Nestorista siinä määrin, että unennäköaikani kelasin melomiseen liittyvää, ja valveella olon vietin koti-Kuopion lähivesillä aina sään salliessa.

Pitkäkestoisin reissu kesti puoli­toista viikkoa. Päädyimme myötäisessä tuulessa meteoriitti­kraatteriin muodostuneelle Suvasvedelle Kallaveden kyljessä. Siellä saarirykelmät sulkeutuvat sokkeloiksi Hornan- ja Kukkarinselän molemmin puolin. Mökkejä seudulla ei ole ruuhkaksi. Alueen kiviainekseen on meteoriitti-iskun jäljiltä sekoittunut impakti­laavaa. Osa kivistä kumisee hienosti, kun niitä rummuttaa.

Raja ihmisen ja luonnon välillä on kuviteltu. Mutta koska se on kuviteltu, se on olemassa. Raja huokoistuu kuitenkin helposti pois. Nyt jälkeenpäin tuntuu, että omani katosi, kun ruuhi irtosi kevyellä työnnöllä rannasta. Tuulen suunta ja voima, aallon suunta, korkeus ja muoto, pilvet säärintaman liikettä kertomassa, oma asento, ote melasta ja varusteiden sijoittelu kanootissa sulautuvat yhteen.

Meloessa oleminen voi tarkoittaa intuitiivista toimintaa ja aistimista, jossa asiat liittyvät toisiinsa saumattomasti. Kun kaikella on merkitystä, myös omalla toiminnalla on. Yksinkertaisuuden tunne on lumoava. Luoviminen on järkevää, toisin kuin väkisin reuhtominen pisteen a ja b välillä.

Saareen yöksi pystytetyn teltan pinta on metafora rajasta. Hento kangas tuntuu soluseinältä, joka on liian ohut panssariksi, mutta riittävä suoja tuulelta ja sateelta. Öisen metsän henkä, laineen rytmi rantakivillä, heräävät linnut, vieressä tuhiseva kumppani ja oma hengitys ovat unen rajalla viipyillessä kaikki iholla, ei, syvemmällä… ja ehkä syvyyskin on vielä harhainen määre, kun tunnetta kuvaa yhtyminen. Onko virtaan antautuminen hyvä kielikuva solujen raukeamisesta luontoyhteyden lepoon? Luontoon liittymisen kokemukselle ei ole tässä ajassa oikein kieltä, edes sanoja.

Mistään erityisestä agendasta ei ole kyse siinä, että tähän lehteen päätyi kaksi haastattelua, jotka molemmat purkavat kategorista rajaa ihmisen ja luonnon, tai aineen ja ”hengen” välillä. Turkulaisten tutkijoiden väittämä on, että tietoisuus on luonnonilmiö (s. 34). Kirjailija Riikka Kaihovaara (s. 15) puolestaan kysyy, että jos ja kun ihminen on eläin, miten mikään instituutio, kulttuuri tai teknologia, jonka ihminen on luonut, voisi olla muuta kuin luontoa.

Rajan häivyttäminen voi tuntua triviaalilta, mutta tuohon irtirajaamiseen latautuu kuitenkin moni aikamme ongelmista. Kaihovaaran mielestä samaistuminen luontoon herättää aidon suojelun tarpeen. Se on ympäristökriisin kannalta keskeistä. Samaistuminen voi myös lievittää sekä vieraantuneisuuden tunnetta että eksistentiaalista ahdistusta. Luonnosta vieraantunut ja kesyyntynyt on riippuvaisuudessaan helpompi hallittava vallanpitäjälle.

Luonnontiede on ylistänyt ympäristöään irrottamalla pienimmänkin hiukkasen omaksi nimekseen, symboliksi, entiteetiksi irti kokonaisuudesta. Samoin tekee kieli. Molemmat ovat hyvää ja tärkeää työtä. Luonnontieteen ja kielen logiikoiden rinnalle voisimme harkita joskus myös samaistumisen työkaluja, pienimpiä yhdistäviä tekijöitä. Naapurini on luonnonilmiö siinä missä minäkin. Kädessäsi on lehden verran lajityypillistä ääntelyä, hyvää Voimahetkeä.

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta & Anarkiaa 2019
Etnosoi 2019