Mitä voi sanoa
Yleistä ääneenajattelua ja vapaita hajahuomioita.
Raimo Pesonen on helsinkiläinen kirjailija, kulttuurin seka- ja pätkätyöläinen sekä ankara Dr. Gunnin varhaistuotannon fani, joka jaksaa uskoa ihmisessä oleviin positiivisen muutoksen mahdollisuuksiiin.
Viholliskuvilla ratsastamisen suhteen Trump ja Putin ovat keksineet varsin vähän uutta – milloinkas ulkoiseen viholliseen keskittyminen ei olisi ollut hallitsijoille mieluisampaa kuin omien ja mahdollisesti itse aiheutettujen ongelmien puiminen.
Hädän hetkellä viholliskuvat näyttävät kelpaavan EU:n kaltaiselle rauhanprojektillekin. ”Politiikan vanha viisaus on, että ulkoinen uhka saa kansakunnat unohtamaan erimielisyytensä ja kokoamaan rivinsä. Suurvalloistakin tuttua oppia on noudatettu myös Suomessa [- -] On osattu soitella kieliä, jotka vetoavat ihmisten fundamentaaliseen tarpeeseen, perusturvallisuuden tunteeseen. Nyt sama oppi on otettu käyttöön myös EU:ssa: jos turvallisuusuhan kokemus kerran uhkaa hajottaa EU:n, yhtä hyvin sitä voidaan käyttää integraation edistämisessä”, todetaan Kauppalehden viime syksynä julkaisemassa artikkelissa Pelko aseena – EU etsii yhdistäjää.
Kauppalehden mukaan ”EU saattaa hyvinkin tulla Suomen linjoille, jossa turvallisuus määrittää muun politiikan sisällön, ainakin sen oikeuttajana.”
Unionia mitenkään vähättelemättä tehtävä olisi vaikea: ei täkäläistä piiritetyn sotilasleirin kaltaista henkistä ilmapiiriä aivan noin vain luoda. Siihen vaaditaan sadan vuoden herpaantumatonta omaan napaan tuijottamista. Napa muodostuu kuvitellusta menneisyydestä ja sen tuijottamista kutsutaan tulevaisuuteen varautumiseksi.
Sotahistoriansa ympärille käpertyvä Suomi arvostaa yhdistävää kärsimystä. Mikael Jungnerin sanoin: ”On arvokasta että leipäjonoja on”. Korkeassa kurssissa ovat myös taistelumetafora ja kohtalonusko, joka on politiikan vastakohta.
Kilpailukyvyssä kamppaillaan yksin muuta maailmaa vastaan kiky-sopimuksen voimin samalla kun sote-uudistuksella on tarkoitus aloittaa kotirintaman kurittaminen. Taistelun tiedetään päättyvän tappioon, mutta siitä haistettavissa oleva talvisodan henki pyhittää tarpeettomat uhraukset.
Koska kärsimys on pyhää, valtiollisiin juhliin liittyvä ilo on väistämättä teennäistä ja onnistumiset merkityksettömiä. Luottamusta ja muuta sosiaalista pääomaa hävitetään kaikin keinoin ja keskeinen yhteiskuntaa ohjaava voima on itsetuhoisuus, jota kutsutaan rohkeudeksi, uudistamiseksi tai välttämättömyydeksi.
