Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Riina Yrjölä
Suomessa tallataan synkkyydessä, joka musertaa allensa kaiken ilon. Niinkö tosiaan?
Helsinkiläiset ovat todella töykeitä, totesin ystävälleni. He eivät avaa ovia, tai niitä pidä auki ventovieraille. Punkevat raitiovaunuihin sisään kun ihmisiä on vielä niistä tulossa ulos. Kiilaavat jonossa. Eivät sano kiitos, huomenta tai iltaa. Kiekuvat omia asioitansa kännyköihin busseissa. Ja siinä sivussa mussuttavat sämpylöitänsä. Ai että, me ollaan niin juntti kansa että päähän sattuu.
Ystäväni nosti katseensa kahvikupista ja katsoi minua närkästyneenä. Tunnelmallinen kahvihetkemme otti nopeasti käänteen huonompaan. Noh, en minä asiaa nyt noin sanoisi, hän vastasi topakasti. Hän jatkoi etteivät helsinkiläiset olleet sen töykeämpiä tai huonotapaisempia kun maailman muutkaan ”suurkaupunkien” asukit. Ja oikeasti, mitä Riina sinäkin suomalaisuudesta enää ymmärrät, hän kysyi. Olet ollut niin kauan jo poissa, ettei sinulla ole mitään otetta ole tämän kaupungin menoon ja mielentilaan. Hyvä sinun on kirkasotsaisesti puhua käytöstapojen tai ystävällisyyden puutteesta kun itse asut aurinkoisessa paikassa. Nih. Me tallataan kylmässä ja pimeässä, synkkyydessä, joka tunkeutuu ihmiseen sisään ja musertaa allensa kaiken ilon. Nih. Joten jos talvella tapakulttuuri on vähän huonompi maassamme, niin kuules se on vaan tämän sään ja vuodenajan syytä. Nih.
Ja muuten, ystäväni jatkoi luentoansa kun vauhtiin oli vihdoin päässyt. Kai sinäkin tiedät että The Economist -lehden mukaan Helsinki on yksi maailman parhaimmista kaupungeista asua? Ja Valittujen Palojenkin mukaan olemme pääkaupungissamme asuvat maailman rehellisimmät kansalaiset? Nih.
Tuijotin kahvikuppiani, jota olin jonottanut juuri kymmenen minuuttia itsepalvelutiskillä. En jaksanut kommentoida, että olen lopen kyllästynyt tapaamme selitellä ja legitimoida töykeyttämme ilmastomme rankkuudella. Sillä kyllähän se on pimeätä ja ankeata muuallakin. Ja muutenkin, eivät ne helsinkiläiset mielestäni kesällä sen ystävällisempiä olleet kun talvellakaan. Vielä vähemmän minua kiinnosti väitellä lehtien tekemistä vertailuista.
Se, että meillä on hyvä terveydenhuolto ja koulutus, tai palautamme hukattuja lompakoita kaduilta, ei nyt suoranaisesti tarkoittanut sitä että olemme ystävällisiä ja toiset huomioonottavia ihmisiä. Ainakaan jos toisesta suomalaisesta on kyse.
Pikaisella visiitilläni Helsinkiin olin tehnyt nimittäin erinäisiä empiirisiä testejä. Kolmen päivän aikana avasin tai pidin ovea auki neljällekymmenellekuudelle ihmiselle. Näistä tuntemattomista ihmisistä kaksi kiitti minua. Ja lenkkeillessäni pitkin tyhjiä kaupungin katuja olin tervehtinyt jokaista vastaantulijaa joskus sanoen huomenta, toisinaan iltaa. Kolme ihmistä kahdestatoista vastasi minulle jotakin. Kaksi heistä oli japanilaisia turisteja. Loput tuijottivat minua kun heikkopäistä. Katse ei ollut ihmettelevä vaan pikimmiten närkästynyt, ehkäpä jopa vihamielinen.
Halusin nopeasti muuttaa keskustelumme aihetta. Puhua koiristani. Tai yrttitarhastani. Tai siis ihan mistä tahansa muusta kun stadilaisista, suomalaisista, säästä tai sen lineaarisesta korreloinnista kansakuntamme epäystävällisyyteen. Sillä olenhan aikoja sitten oppinut läksyni: kun parhaimmista kansanpiirteitämme puhutaan, siis yleistäen, suomalaisuus palautuu aina eksoottiseen ja uniikkiin hienouteemme. Mutta kun töykeyteemme viitataan, sepä onkin aina universaalia. Ja selittyy usein säällä tai pimeydellä.
Suomalaisten tapakulttuurin ohuutta ja onttoutta ei saa kritisoida tai kyseenalaistaa. Ainakaan jos on itse suomalainen. Sillä jos aloittaa tämän keskustelun tyhmyyksissä, se päätyy helposti kieltelyyn, vertailuun tai jankkailuun. Kinaamiseen ja syyttelyyn jossa olet joko kiittämätön, tietämätön tai sitten ihan vaan hienosteleva silkkipeffa. Kuten eräs kuusikymppinen rouva teki minulle teki kovin selväksi. Avatessani hänelle kaupan oven ja toivottaen hänelle iloisesti että olkaapa hyvä, täti siihen tiuskasi minulle, että luulenko olevani jotenkin parempi ihminen.
Näitä upeita arkisia kohtaamisia ja niiden pieniä iloja. Toisten huomioonottamista, hymyä ja ystävällisyyttä.
Kiitos. Anteeksi. Ja hyvää päivää. I get my coat.
