Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Fanny Malinen
Suomen ei silti kannata ottaa oppia angloamerikkalaisesta ”elpymisestä”.
Minulla alkaa olla tapana käydä Suomessa joka vuonna elokuussa. Luen siis Suomen uutisia lisääntyneellä intensiteetillä juuri, kun poliitikot palaavat lomilta ja talouspolitiikasta aletaan vääntää.
Huonosti kuulemma menee, ja niin menee koko euroalueella. Jotenkin siinä taustalla kuuluu olettamus, että angloamerikkalaisilla menisi paremmin ja käännös kasvuun olisi jo tapahtunut. Se on paperilla totta: Britannian talous kasvaa, viime neljänneksellä melkein prosentin.
Minusta kai ajatus, että Britannian talous olisi elpymään päin, on aivan absurdi. Mitä on talous? Tuotantoa ja kulutustako? Entäs sitten palkat ja tulonjako?
En vähättele Suomen työttömyyden valtavaa kasvua viime aikoina. Silti näen Helsingissä vieraillessani kaduilla muita kuin itäeurooppalaisia kerjäläisiä. En kuule juttuja tutuntutuista, jotka ottavat itseltään hengen, kun sairaseläke lopetetaan noin vain, eikä rahaa ruokaan ole. Pohjalle on vielä matkaa, eikä sinne asti ole pakko mennä.
Vain taloudellisia mittareita tuijottamalla unohtuu helposti, että tärkeintä ei ole kasvu vaan se, miten tuloa jaetaan.
Britannian elpyminen näyttää pähkinänkuoressa siltä, että yritykset eivät investoi ollenkaan, valtio leikkaa menojaan ja palkat eivät nouse. Uudet työpaikat ovat enimmäkseen osa-aikaisia ja kiertävät nuoret kaukaa. Kulutus kyllä nousee, kiitos alhaisten korkojen.
Köyhyys on siis räjähtänyt käsiin ja työttömiä kuolee nälkään. Mutta hei, onhan se kasvua, että ihmiset käyttävät luottokortteja ja pikavippejä entistä enemmän.
Raha- ja reaalitalous eivät ole kauheasti kohtaa rapakon toisellakaan puolella: Yhdysvalloissahan osakekurssit ovat samalla tasolla kuin vuonna 2008, kun elvytysrahaa laitetaan osakkeisiin. Samaan aikaan esimerkiksi ne, jotka menettivät kotinsa romahduksen seurauksena, maksavat kriisiä edelleen.
Britanniassa kiistellään siitä, onko Lontoon asuntojen hinnoissa kupla. Ne ovat viime aikoina nousseet 12–14 prosentin vuosivauhtia, mikä kompensoi lähes koko muun maan asuntojen arvon laskua ja lasketaan tilastoissa talouskasvuksi.
Englannin keskuspankin elokuun lopussa tekemä päätös pitää korkotaso ennätyksellisen alhaalla ei ollut enää yksimielinen. Sen on epäilty syntyneen enemmän ensi vuoden parlamenttivaaleja kuin talouden realiteetteja silmälläpitäen.
Elpyminen, joka perustuu yksityiselle velalle, on tuskin kovin kestävää elpymistä. Sekä Britanniassa että euroalueella, joka olisi varmaan paljon mieluummin saarivaltion tilanteessa kuin omassaan, pitäisi käydä paljon periaatteellisempaa keskustelua siitä, miten elvytetään: rahalla vai työpaikoilla ja jonkinlaisella perustoimeentulolla? Mistä talouskasvun halutaan tulevan vai tarvitaanko kasvua? Olisiko aika keskittyä ennemmin tulonjakoon kuin tuotantoon?
Poliitikot ja taloustoimittajat piiloutuvat helposti asiantuntijapuheen taakse ja esittävät faktoina sellaisia väittämiä, kuin että rakenneuudistukset ovat välttämättömiä. Rakenneuudistukset tarkoittavat tässä yhteydessä nimenomaan tehostamista yksityistämisen ja leikkaamisen kautta.
Viimeistään se, että Euroopassa käydään sotaa ja Venäjän talouspakotteet kuristavat vientiä, saavat unohtamaan, että myös kotimaisesta tulonjaosta voisi puhua. Nyt olisi oikea hetki uudistaa paitsi elvytystoimia, myös talousjärjestelmän rakenteita.
Ei edistä vakautta ja rauhaa, että kun seuraava talouskupla puhkeaa, valtioilla ei ole edes varaa ottaa pankeista koppia.
