Teksti Kadri Taperson

Pieni löytö-degu osoitti taas, että eläinoikeusaktivisteilla riittää työtä.

Eläinoikeusihmisillä on oikeasti vain yksi tapa lohduttaa itseään: aina voi ajatella, että eläimillä on vaikeampaa joka tapauksessa. Ja niitä hetkiä, jolloin itseä pitäisi lohduttaa ja vahvistaa, että teet oikein, on liiankin paljon.

Itse asiassa olin luvannut lähettää jotain Fifin blogiin jo keskiviikkona, mutta minulla ei ollut aikaa, kun minun piti viedä kulkukissoja eläinlääkäriin. Niille oli varattu aika sterilisointileikkaukseen. Jos kerää rahaa sterilisoinnille, pitää aina muistaa, että saa ikäviäkin kommentteja. Sitä pidetään rahan tuhlauksena, villieläimet pitää nukuttaa ja niin edelleen. Ja niitäkin kommentteja tulee, että ihmiset väittävät sterilisoinnin olevan eläinoikeusrikkomus. Ja niin onkin, mutta kun kissoja on niin paljon ja ihmiset eivät pidä kissalaumoista huolta, niin silloin sterilisointi on minusta ainoa vaihtoehto. Kysyn kyllä itseltäni aina välillä, että teenkö asiassa oikein.

Suomalainen ystäväni on kysynyt minulta, miksi teen niin paljon töitä kissojen hyväksi, kun niitä auttaa kaupunkien ja kuntien löytöeläinkoditkin. Niinhän löytöeläinkoteja onkin, mutta niissä tapetaan enemmän kuin 50 prosenttia kissoista kahden viikon hoidon jälkeen. Ja taas kysyn itseltäni: teenkö oikein että kulutan niin paljon aikaa kissojen parissa? Onko kuitenkin niin, että muut eläimet tarvitsisivat minua enemmän?

Virossa on sodan jälkeen tehty eläinsuojelutyötä vasta parikymmentä vuotta, eläinoikeusaktivismia on tehty noin seitsemän vuotta ja meiltä odotetaan liian paljon. Yhteiskunnan odotukset ovat paljon suuremmat kuin mitä jaksetaan tehdä. Oletetaan, että jos johonkin tehtävään on tartuttu, pitää tehdä kaikkea muutakin ja juuri niin kuin parhaimmillaan pitäisi.

Sunnuntaiyönä tuotiin Tallinnan eläinsuojelujärjestön oven taakse pieni degu, torvimyyrä, joka oli löydetty jostain kauempaa. Samaan aikaan järjestölle lähetettiin sähköposti: ”löysimme degun, toimme sen teille oven taakse”. Eteisessä oli sinä yönä vain kolme astetta lämmintä. Yksi järjestön jäsenistä onneksi näki sähköpostin, soitti toiselle ja kolmas meni hakemaan pienen eläimen hoitoon. Emme halua miettiä, mitä olisi tapahtunut, jos kukaan ei olisi katsonut sähköpostia yöllä.

Seuraavana aamuna Facebookiin laitettiin kuva eläimestä ja sen yhteyteen teksti: ”Hyvät ihmiset, hoitakaa löytöeläimiä aamuun asti: me emme ole yöllä paikalla”. Siitä se sitten vasta alkoikin: te olette eläinsuojelijoita, miksi te ette vastanneet puhelimeen, mihin me olisimme voineet eläimen laittaa – ja niin edelleen. Ja taas eläintensuojelijat kysyvät itseltään – teemmekö oikeaa asiaa kun ihmiset eivät selvästi ymmärrä ollenkaan mitä teemme?

Luin joltain keskustelupalstalta eurooppalaisen keskiaikaisen eläinoikeusaktivistin kysymyksen itselleen: mitä teen seuraavat 35 vuotta? Mietin, tuenko eläinsuojelulakeja, käyn mielenosoituksissa, mainostan veganismia vai mitä? Elämä on lyhyt, aikaa on vähän ja tuloksia emme näe oman elämän aikana.