Teksti Christa Åkerman

Uusi manner oli paratiisi onnekkaille ja ovelille. Alkuasetelman arvot ovat säilyneet jo satoja vuosia.

Yhdysvallat osavaltioineen ei ole yksi valtio, monet sanovat. Tämän ajattelutavan mukaan Kaliforniassa on monta autonomista provinssia, joista kansallis- ja luonnonpuistot, Yosemite ja Sequoian punapuumetsät, San Diego ja San Francisco ovat kostaneet ympärilleen omanlaisensa auran ja kulttuurin. Los Angelesissa puolestaan kansan yhdistää rahan kulttuuri, ja auraattisuus perustuu menestykseen tai siitä unelmoimiseen.

Pohjois-Amerikka on toivottanut tervetulleiksi kadonneet ja kadotetut sielut ja vainotut kansat aina ensimmäisistä puritaaneista asti. Valtio on tulosta monien eri kulttuurien, uskomusten ja uskontojen fuusiosta, ja se on mestarillisesti yhdistänyt heterogeenisen joukon amerikkalaisen unelman utopialla. Suomessa sodanjälkeiset pirstaleet liimattiin saunalla, sisulla ja salmiakilla – Amerikassa sosiaalidarvinismilla ja näkymättömällä kädellä. Uusi manner oli paratiisi onnekkaille ja ovelille, ja alkuasetelman arvot ja ideologiat ovat säilyneet jo satoja vuosia.

Rikastumiselta ja muilta unelmilta haiseva muuttovirta Los Angelesiin on kansainvälinen ja kansalllinen. Miljoonat valtavirtanäyttelijät kilpailevat tuhansista työpaikoista ja eteläamerikkalaiset puhaltavat lehtiä kartanoiden pihoilta, tiskaavat ja kiillottavat valkoisen enemmistön Hummereita. Heille tie amerikkalainen unelmaan on kapea ja haaveet maanläheisempiä kuin alabamalaisella teatteriopiskelijalla, mutta illuusio aidantakaisesta vehreydestä on silti voimakas.

Maahanmuuttajat ovat luoneet maahan erinäisisä simulaatioita kodista – kaikki ovat tervetulleita, kunhan maksavat veronsa ja osallistuvat rahankantoon ja sen kierrättämiseen. Yhdessä kaupungissa on monta maata. Ne ovat ja elävät rauhaisasti rinnakkain, sillä niitä yhdistää monoteistinen usko rahaan ja rikkauksiin.

Yhdysvaltojen ja Los Angelesin taika on sen muovautuvuudessa. Thai-kaupungissa aasialaisnuoret suoltavat leveää amerikkaa valkoisin hampain ja nostelevat laiskasti Uggejaan. Heidän vanhempansa eivät ymmärrä heitä lainkaan, ei periteinimäiseen tapaan vaan kirjaimellisesti. Nämä vanhemmat eivät tunne eläkkeen käsitettä, vaan puunaavat ja tiskaavat tyttärilleen koulutuksen ja loistavan tulevaisuuden. Molemmat sukupolvet katsovat olevansa amerikkalaisia, ammottavasta kuilusta huolimatta. Ei-kenenkään-maana Amerikka on loistava alusta ylikansallisille markkinavoimille ja kilpailulle, mutta vain voitontahtoiset saavat osallistua sen monopolimaiseen lautapeliin. Käytännössä tämä tarkoittaa nuoria, terveitä ja työteliäitä, jotka eivät rasita yhteiskunnan rakenteita, vaan tukevat niitä.

Pelin henki on brutaali. Se kävi ilmi eräästä keskustelusta, jonka kerran kävin. Mainitsin tuttavani olevan yksinhuoltaja ja työtön, kovasta työmoraalistaan ja lukuisista täyttämistään hakemuksista huolimatta. Sanoin hänen elämänsä olevan aika rankkaa. ”Miksi tehdä lapsia, jos ei ole varaa elättää niitä?” irlantilais-amerikkalainen keskustelukumppanini totesi. ”Koska elämää ei aina voi suunnitella”, vastasin ja join tuoppini pohjanmaan kautta. Käymäni keskustelu valaisi kapitalistisen ajattelutavan varjopuolet: siitä puuttuu inhimillinen tekijä. Tämän aukottoman logiikan mukaan, ainoastaan rikkailla on oikeus lisääntyä.

Vain harvat ovat heränneet kyseenalaistamaan amerikkalaisen unelman tasa-arvoisuutta ja yhdenmukaisuutta. Sen hegemoninen asema on vankkumaton ja luonnollistunut – ja huomaamatta se hiljalleen laajenee.