Marjasodan muukalaislegioona

Teksti Erick Cabrera

Kun marja-apajille ryntää 470 thaimaalaista, pitää mennä syvemmäs metsään.

Täällä Pohjanmaalla posahti viime viikolla uutispommi. Ilkassa kerrottiin, että Pohjanmaalle oli tullut 470 thaimaalaista marjanpoimijaa. Puolukkakausi on parhaimmillaan, mutta nyt saattaa tulla bisneksen kanssa vähän ongelmia. Semmoinen lauma imuroi tämän kulmakunnan metsät halutessaan tyhjiin alle viikossa.

Osa suomalaisista on jo ilmaissut varsin selkeästi, mitä mieltä he ovat ammattimaisesta marjanpoiminnasta. Poimijat ovat olleet melkoisissa ongelmissa joidenkin maanomistajien kanssa. On osoiteltu pyssyllä kohti ja kehotettu poistumaan.

Toisaalta samaan aikaan näyttää siltä, että suomalaisten itsensä harrastama marjanpoiminta on koko ajan harvempien himoharrastus. Tutkimusten mukaan marjoja poimivat innokkaasti lähinnä viisi-kuusikymppiset, muissa ikäryhmissä ei olla erityisen innostuneita. Kaikista poimijoista alle 10 prosenttia kerää marjoja myyntiin, ja jotta marjoja riittäisi myös supermarketin pakastimeen, yritykset ovat alkaneet käyttää ulkomaalaisia marjastajia. Kukaan ei tietysti edelleenkään kiellä suomalaisia keräämästä marjoja myyntiin, jos vain kiinnostusta riittää.

Olen itse kerännyt viime aikoina marjoja aika tiiviisti ja voin kertoa, että kyllä niitä näyttää siellä metsässä olevan riittävästi ihan kaikille. Mutta meidän kaikkien on kunnioitettava metsää. Kuljettava niin, että isäntäväki ei häiriinny.

Minusta on tullut muutamassa kuukaudessa pesunkestävä himomarjastaja. Vaimoni oli puhunut minulle marjoista jo kauan ennen Suomeen muuttoa. Sinä sitten varmaan tykkäät mustikoista, hän oli profetoinut.

Vaimo oli oikeassa, taas kerran. Jäin koukkuun mustikoihin jo jouluna appiukon luona. Siitä tuli ärsyttävä talvi. Kiertelin ja kaartelin supermarketin pakasteallasta ja hirvittelin parin desin mustikkapussien hintaa. Oli pakko saada lisää, mutta miten hitossa ne olivat niin kalliita? Keväällä lenkkeilimme metsäpoluilla, ja vaimo kyykki puskissa ja tutki varpuja. “Saatpa nähdä, tässä niitä on vielä joku päivä miljoonia”, hän ähisi innoissaan pää varvikossa.

Minun oli vähän vaikea kuvitella sellaista. Meillä Nicaraguassa ei ole marjoja. Tai on meillä kivikovia, Amerikasta tuotuja mansikoita, jotka eivät maistu yhtään miltään. Ja pakastettuja pensasmustikoita joskus jonkun ulkomaalaisen ravintolayrittäjän smoothieissa tai pannukakuissa.

Yhtenä päivänä minä ja mustikat kohtasimme ensimmäisen kerran. Sinä päivän kälyni Satu pakkasi autoon minut ja anoppinsa Mallun. Lähdettiin yhdessä metsään, kuulemma katsomaan, joko marjat olisivat kypsiä. Olivathan ne. Niitä kasvoi kaikkialla. Keräsin mielestäni hirveän määrän, puoli ämpärillistä. Ne riittivät ehkä kahdeksi päiväksi.

En ollut huomannut, että olin siinä sivussa tullut testatuksi. Satu ja Mallu olivat halunneet nähdä, olisiko minusta heidän marjankeruusalaseuransa uudeksi jäseneksi. Ilmeisesti pääsykoe meni hyvin, koska minut otettiin mukaan seuraavallekin marjareissulle. Se oli suuri kunnia, ja mikä parasta, pääsisin takaisin metsään. Jo ensimmäisellä kerralla huomasin, että olinkin jo kaivannut keskelle luontoa – olen tottunut kulkemaan metsissä pienestä pitäen.

Toisella kertaa tarkoitus oli kerätä marjoja myyntiin. Keräsimme ihan hyvän satsin. En ollut eläissäni nähnyt koko palleroita, ja nyt olin onnistunut haalimaan niitä melkein ämpärillisen. Tunsin suorastaan lapsellista voitonriemua ja iloa.

Siitä se mustikkabisnes sitten alkoi. Keräsimme niitä ämpäritolkulla. Metsäreissuja kertyi useita. Marjoja kerätessä oli aikaa ajatella.

Muistelin metsässä kävellessäni usein niitä lukemattomia kertoja, kun olimme isäni ja veljieni kanssa Nicaraguassa maatöissä – istutimme riisiä tai kassavaa, kylvimme papuja, leikkasimme machetella pitkää, paksua heinikkoa ja milloin mitäkin. Se oli vähän samanlaista kuin marjojen kerääminen.

Paitsi, että meidän isän työleirillä oli supertiukka kuri. Aikataulu oli kuin armeijassa. Isän matkaradiostaan luukuttama radio Corporación herätti meidät joka aamu kello puoli viideltä. Söimme mitä sattui olemaan ja lähdimme matkaan. Machete ja vesipullo killuivat vyöllä.

Kymmeneltä aamulla syötiin eväät: riisiä ja keittobanaania, riisiä ja papuja tai kalaa, jos sattui olemaan. Aurinko nousi lakipisteeseensä reippaaseen tahtiin ja jäi sinne killumaan. Lämmintä piisasi. Kolmekymmentäkuusi, kolmekymmentäseitsemän astetta. Me emme saaneet puhua keskenämme, tai isä näpäytti, että nyt suut kiinni ja veitsi heilumaan.

Käsi alkoi hiota, ja ote machetesta meinasi kirvota. Kämmenen ympärille piti kietoa kangasräsy, ettei iso veitsi lentäisi kädestä ja aiheuttaisi vaaratilannetta. Jossain vaiheessa tuli väsymys. Sitä hakkasi ja hakkasi sillä veitsellä. Isoja oksia, paksuja heinätukkoja. Viuh viuh viuh.

”Heiluta kunnolla sitä veistä, muuten ei saada kuukauden ruokalaskua maksettua ja ensi kuussa ei ole mitä syödä”, isä komensi.

Veitsi takkusi heinikossa. Väsyneenä oksia katkoessa piti varoa, ettei terä kimmonnut takaisin puusta ja suoraan jalkaan.

Piti varoa vähän kaikkea. Myrkkykäärmeitä. Ampiaispesiä. Jättimäisiä, vihaisia muurahaisia, jotka kiipesivät joskus pataljoonana saappaanvarresta sisään ja purivat niin kovaa, että itku meinasi päästä. Piti varoa skorpioneja. Nestehukkaa. Pica-pica-kasvia, joka sai ihon syyhyämään niin pahasti, että raavit sen vesikelloille.

Illalla, kun oli kotiinlähdön aika, isä ilmoitti, että nyt kannetaan sitten kotiin polttopuuta. Hän läväytti syliin hirveän kokoisen nancite-puun oksan, joka painoi kuin kuolema. Sidoimme ne oksat mitenkuten lanteille ja hoipuimme kotiin. Olimme niin poikki, että hihitimme hervottomina ihan kaikelle, ja isä hermostui taas.

Emme me olleet isälle vihaisia, vaikka se meitä niin höykyttikin. Kotona odottivat loput kahdeksan tai yhdeksän meistä. Meillä oli tehtävä: pitää meidät kaikki hengissä.

Meillä marjanpoimijoilla oli leppoisampi tahti. Istahtelimme parin tunnin välein pitämään taukoa. Naiset tupakoivat ja joivat kahvia, minä söin eväitä. Sai puhuakin. Rupateltiin niitä näitä.

Satu ja Mallu opettivat minulle vaikka mitä: suomalaisia sanontoja, kasveja, eläimiä. Mitä eroa on juolukalla ja mustikalla. Mitä ravinteita mustikassa on, ja miten sitä käytetään niin lääkkeenä kuin kosmetiikassakin. Mitä ikinä, mistä he tiesivät paljon ja minä en mitään. Puhuimme myös kaukaisista maista, elämästä ylipäätään. Käytimme kolmea kieltä sekaisin, tulkkasimme ja viitoimme. Opin aika monta asiaa Suomesta ja monta uutta suomen kielen sanaa.

Minulle, jolla ei koskaan elämässä ole ollut hirveästi ystäviä, kaikkein tärkeintä oli yhdessä vietetty aika. Niiden kahvitaukojen aikana minulle tuli sellainen olo, että olen osa jotakin. Olin semmoisten ihmisten seurassa, jotka halusivat jakaa kanssani tämän, metsän ja kahvitauon ja mustikat, ikioman juttunsa.

Tiedän nykyisin, että mustikat ovat tosi, tosi terveellisiä. Minusta kuitenkin tuntuu, että ne ovat vielä terveellisempiä, jos mennään ensi kesänäkin keräämään niitä porukalla. On nimittäin niin, että se aika, jonka vietämme metsässä maailmaa parantaen, on ainakin minulle parasta lääkettä.

Meitä metsään kaipaavia on iso, kansainvälinen heimo. Hakeudumme sinne kuin jonkin vietin vieminä, keräämään ruokaa, viettämään hyviä hetkiä. Toivottavasti osaisimme olla heittäytymättä ahneiksi ja itsekkäiksi.

Luonto ei todellisuudessa koskaan voi olla meidän. Se ei ole kenenkään. Metsässä me kaikki, niin suomalaiset, thaimaalaiset kuin nicaragualaisetkin, olemme joka tapauksessa vain vierailulla. Metsä ei ole meidän. Se on lintujen, käärmeiden, sammakoiden ja sisiliskojen, hiljaisuuden ja tuulen suhinan koti.

Sen huomaa heti, kun astuu liikenteen melusta pehmeille sammalmatoille, havuoksista tehtyjen ovien tuolle puolen. Vaikka tuntisi olonsa kuinka kotoisaksi ja yhteytensä luontoon kuinka tiiviiksi tahansa, on oltava vähän varuillaan. Pitää pikkuisen vahtia, ettei kävele liian läheltä kyykäärmettä, niinkuin Mallulle meinasi käydä yhdellä marjareissulla. On katsottava eteensä, ettei pyllähdä kumoon yhtä komeasti kuin kälyni, joka sotkeutui oksaan ja lensi mättäikköön niin komeassa kaaressa, että sen ajatteleminen saa minut vieläkin nauramaan ääneen. On pistettävä matkapuhelimesta soimaan Ricky Martinia ja Elvis Presleytä, jotta metsän kuningas karhu tietäisi meidän olevan paikalla.

Alkusäikähdyksen jälkeen ajatus 470 thaimaalaisen ryntäämisestä marja-apajilleni ei erityisemmin häiritse minua. Kilpailu näemmä kovenee, mutta kerrankos sitä elämässä joutuu kilpailutilanteeseen. Pullonkeruussa kovimpia kilpailijoitani ovat eläkeläiset sekä tietenkin pullonkerääjien kuningas Kalevi, jota ei täällä päin voita kukaan. Vaikka meitä on monta pulloja kärkkymässä, jotenkin niitä vain näyttää riittävän kaikille, eikä meidän ole vielä kertaakaan tarvinnut heittäytyä väkivaltaisiksi.

Sitä paitsi tällä kertaa asemiani kisassa helpottaa se, että olen hyvässä joukkueessa. Se tuntee hyvin nämä kulmat. Pitää vain mennä syvemmälle metsään. Siellä on tilaa hengittää myös yhdelle nicaragualaiselle, Suomen metsän eläimistä harvinaisimmalle.

”In the abundance of water, the fool is thirsty.” (Bob Marley)

Espanjasta kääntänyt Niina Sarell.

Kommentoi Facebookissa
Olutposti 2019
Nauti tyhjyydestä