Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Fanny Malinen
Velkataloutta täytyy katsoa laajemmin kuin tuijottelemalla pakkomielteisesti valtioiden menoja.
Briteissä, tai oikeastaan vasta Lontoossa, on tänä vuonna alkanut kasvaa velkataloutta kritisoiva liike.
Se tuo kiinnostavalla tavalla esiin, kuinka vaikeaa taloudesta on puhua muuten kuin teknisesti, olemassa olevien ehtojen sisällä. On niitä, jotka hämmentyvät: onhan velanotto parempi vaihtoehto kuin leikkauspolitiikka! Juuri nythän pitäisi elvyttää. Oikeistolaiset ovat vahingoniloisia: kappas, nytkö vasemmistokin on herännyt talouden tasapainottamiseen.
Kysymys ei kuitenkaan ole vain talouspolitiikasta, vaan siitä, että koko talousjärjestelmämme perustuu enenevässä määrin velalle, mikä ei ole oikeudenmukaista eikä kestävää. Etenkään, kun suurin osa tästä velkarahasta ei koko olemassaolonsa aikana käy lähelläkään minkäänlaisia tuottavia investointeja, vaan tuottaa vain lisää velkaa ja rahaa.
On myös aina paikallaan muistuttaa, että niin kutsutussa velkakriisissäkään ei ollut alun perin kyse julkisesta velasta. On vain hirveän kätevää sanoa niin, koska se oikeuttaa julkisten menojen alasajon. Rakenteellisten ongelmien myöntäminen niin euroalueella kuin angloamerikkalaisessa, finanssikeskuksiin nojaavassa kasvussa olisi uusliberalisteille kiusallista.
***
Britanniassa julkinen velka (noin 80 prosenttia BKT:sta) on pienempi ongelma kuin yksityinen (kotitalouksien velka 98 ja yritysten 109 prosenttia) – finanssisektorista puhumattakaan, jonka velka bruttokansantuotteeseen suhteutettuna huitelee yli kahdensadan prosentin. Vain julkisesta velasta puhutaan kuitenkin ongelmana. Sen varjolla leikataan kaikkea, mikä liikkuu, ja yritetään vaieta kuoliaaksi se tosiasia, että valtion velkaa kertyi rutkasti pankkeja pelastamalla.
Valtion alasajo muuttaa koko yhteiskunnan dynamiikkaa, eikä suinkaan kestävämpään suuntaan.
***
Kun opiskelusta tai terveydenhuollosta tehdään yksityistämisen kautta kauppatavaraa, täytyy niiden takia velkaantua. Kuuntelin viikonloppuna Lontoon Goldsmiths-yliopistossa taloustiedettä opettavan Johnna Montogmerien puhetta arkielämän finansialisaatiosta. Montogmerien on tutkinut yksityistä kulutusta angloamerikkalaisella talousalueella. Hän kertoi, että 2000-luvun alkupuolella häneltä oli kysytty, miksi problematisoida yksityistä kulutusta; sehän on talouskasvun veturi. Sitten tuli kriisi.
Montogmerie on tutkinut, että velkaa otetaan paitsi turvaverkoksi eli esimerkiksi työttömyyden tai sairauden aiheuttamien tilapäisten menojen kattamiseksi myös yhteiskuntaan osallistumiseksi: kun perhe muuttaa kalliimmalle alueelle, jotta lapset pääsisivät parempaan kouluun, kertyy ilmaisestakin koulutuksesta velkaa, koska asuntolaina kasvaa.
Puhumattakaan sitten kulutuksesta: kapitalistinen talousjärjestelmähän perustuu yksityiselle kulutukselle, joten ollakseen osallinen yhteiskunnassa täytyy kuluttaa – ei ole sattumaa, että Lontoon lähiömellakoissa kesällä 2011 syrjäytetyt nuoret ryöstelivät tennareita, vaikka poliitikot kiireesti leimasivat sen täysin epäpoliittiseksi riehumiseksi. Osallisuus kulutuksen kautta on vaikeaa työssäkäyvillekin: reaalipalkat ovat laskeneet viimeiset 30 vuotta, joten velkajohtoisesta kulutuksesta on tullut normi.
***
Velkatalouden ja finansialisaation ytimessä ovat tietysti pankit ja muut rahoituslaitokset, joista on tullut niin valtavia, että niiden etu menee heittämällä peruspalveluiden tarjoamisen edelle.
Velkakuplan ja finanssikriisin ytimessä, niin kuin hyvin tiedetään, olivat Yhdysvaltojen asuntomarkkinat. Kiinnostavan perspektiivin tarjoaa Adrianne Roberts, joka kirjoittaa artikkelissaan ”Financing Social Reproduction: The Gendered Relations of Debt and Mortgage Finance in Twenty-first-century America” velan sukupuolittuneista ulottuvuuksista: turvaverkon puuttuminen, tai sen yksityistäminen yksilölle kun koskettaa eniten heikoimmassa asemassa olevia, kuten naisia ja vähemmistöjen edustajia.
Markkinatalouden luoma illuusio, jossa kaikki ovat samanarvoisia, syventää eriarvoisuutta. Esimerkkiä ei tarvitse hakea kauempaa kuin Yhdysvaltojen subprime-asuntolainoista, joissa riskin ja sitä kautta koron toisinaan määritti lainanottajan etninen alkuperä.
Sekä Yhdysvalloissa että Britanniassa on lisäksi harjoitettu tietoista politiikkaa, jolla kodinomistamista on markkinoitu statussymbolina, oli siihen varaa tai ei. Kuluttajien mieltymykset eivät siis ole ulkoapäin annettuja, toisin kuin talousteoria väittää. Yhdysvalloissa kotien ostamista on tuettu julkisin varoin, regressiivisellä Mortgage Interest Deduction -ohjelmalla.
Asuntomarkkinoilla on väliä sikälikin, että jatkuvan velanoton on useimmissa länsimaissa tietysti mahdollistanut asuntojen ja maan hintojen jatkuva nousu. Samalla kun yhä useammasta on tullut omistavaa luokkaa, on hyvinvointivaltiosta tullut keskiluokalle tarpeeton – mikä sekin helpottaa sen pilkkomista.
Keskiluokka kyllä järkyttyy lukiessaan lehdestä, että yli miljoona ihmistä turvautuu pikavippeihin, puolet maksaakseen laskuja tai ruokaa, mutta ei se nouse barrikadeille.
***
Kerrataan siis: pankit myönsivät huonolaatuisempia lainoja kuin olisi pitänyt. Niiden pelastaminen julkisin varoin aiheutti velkakriisin. Sen varjolla leikataan peruspalveluja, joten ihmisten täytyy turvautua velanottoon. Suurinta osaa tästä velasta ei oteta tuottaviin hankintoihin, mutta korot ovat korkeita.
Kenen mielestä tämä on kestävää?
Jos kriisi on jotakin näyttänyt, niin sen uskomattoman joustavuuden, jolla pääomaa pelastetaan. Nyt kun vielä huomattaisiin, että niin kuin rahaa, myöskään suurinta osaa velasta ei oikeasti ole olemassa – se on suhde, jonka voi tarvittaessa järjestellä uudelleen.
