Teksti Minea Koskinen

We are the one percent, viidennes amerikkalaisista ajattelee.

BBC uutisoi 10. syyskuuta, että tuloerot Yhdysvaltojen rikkaimman prosentin ja lopun kansan välillä ovat kasvaneet ennätyssuuriksi sitten vuoden 1927. Tänään rikkain prosentti kahmii viidenneksen koko maan tuloista.

Rikkaimpien prosenttikerhoon amerikkalainen saa kunnian kuulua vasta yli 394 000 dollarin (296 955 euron) vuosituloilla. Lisäksi rikkaimmalle prosentille on kerääntynyt noin 40 prosenttia rahallisesta omaisuudesta.

Harvardin yliopiston professori Michael Norton kysyi yli 5000 amerikkalaiselta, millaiset omaisuuserot yhteiskunnassa kuuluisi vallita. Hän kysyi myös, miten he kuvittelevat omaisuuden tällä hetkellä Yhdysvalloissa jakautuvan.

Kuten seuraavasta videosta käy ilmi, ero toivotun tilanteen ja todellisuuden välillä paljastui valtavaksi:

Malli, jota yhdeksän kymmenestä amerikkalaisesta kannattaa, on yhtä kaukana oletusta todellisuudesta kuin oletettu todellisuus on todellisuudesta. Ideaali ja todellisuus sijaitsevat siis valovuosien päässä toisistaan.

Norton sanoo Harvard Magazinen haastattelussa, että amerikkalaisten kanssa pitää olla tarkkana siitä, mitä heiltä kysyy. Sekä republikaanien että demokraattien äänestäjät ajattelevat, että rikkaat ovat liian rikkaita. Bushia aikoinaan äänestäneet eivät silti tue poliitikkoja, jotka haluavat jakaa omaisuutta vähentääkseen epätasa-arvoa.

Miksi? Koska amerikkalaisia vaivaa outo rikkauden joukkopsykoosi. Tommi Uschanov viittaa kirjassaan Mikä vasemmistoa vaivaa? 1990-luvulla tehtyyn amerikkalaistutkimukseen, jonka mukaan yli 70 prosenttia yhdysvaltalaisista uskoo sijoittuvansa tulojakaumassa keskitason yläpuolelle. Viidennes luulee kuuluvansa rikkaimpaan yhteen prosenttiin ja toinen mokoma uskoo pääsevänsä rikkaimpien prosenttikerhon jäseneksi elinaikanaan.

Hämmästyttävät 40 prosenttia kansasta ahtautuu mielikuvissaan limusiiniin ja huutaa ikkunasta, että vitun köyhät, yrittäkää edes. Ei ihme, että Occupy Wall Street jäi marginaaliseksi ilmiöksi.

Uschanov kirjoittaa lisäksi, että jopa uusliberalismia raivoisasti puolustavat ajattelijat voivat myöntää, ettei uusliberalismia voi puolustaa, jos ihmiset elävät sen lakien mukaisessa yhteiskunnassa vastahakoisesti. Pitäisikö tähän argumenttiin sisällyttää vaatimus siitä, että ihmisillä pitää olla realistinen käsitys omasta asemastaan?

Seuraava Nobelin rauhanpalkinto tulee luovuttaa henkilölle, joka kertoo rahapsykoosiin joutuneille, ettei limusiiniä koskaan tule.