Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Nina Ahola
Ollantaytambon karnevaalien aikana kohtaa välähdyksiä eri historian hetkistä.
Värikkäät, kirjaillut puvut ja naamiot vilahtelivat vuoren rinnettä kipuavan inka-linnoituksen kupeessa lepäävän kaupungin mukulakivikaduilla. Musiikki soi talojen seinistä pikkubussin jättäessä matkustajansa tähän inkojen Pyhässä laaksossa sijaitsevaan kaupunkiin, noin 60 kilometrin päähän Cuscosta.
Ollantaytambo on erityinen. Ei vain siksi, että auringonsäteiden suunta on vaikuttanut rakentamiseen, vaan myös siksi, että kaupunki on säilynyt viimeiset 500 vuotta asuttuna ja elävänä. Se ei ole paikoilleen jähmettynyt kivimuodostelma, vaan nykyisen paikallisen urbaanin kulttuurin kehys, silta yli ajan. Kaduista suuri osa on ollut täällä jo ennen kolonialismia ja sen jälkeen syntynyttä vuosittaista festivaalia.
Karnevaaleilla juhlitaan neljä päivää Señor de Choquekillcaa, paikallista pyhimystä. Festivaali heijastelee katolilaisuutta, Andien alkuperäistä kulttuuria ja siirtomaavalloittajille ivailua. Burmon on kirjoittanut, että festivaalilla juhlistetaan riemastuttavasti näitä sisäisesti ristiriitaisia näkemyksiä maailmasta. Siinä kohtaavat erikoisella tavalla ihmisissä itsessään ajat ja kulttuurit.
Nyt ollaan huolissaan siitä, että tämä inkojen kaupunki saa liikaa työkalujen iskuja ainutlaatuisuuteensa. La República uutisoi helmikuussa, että vuoden sisällä on aloitettu liian monta ilman rakennuslupaa olevaa työmaata, ja että suojelulla on kiire.
Myöhemmin, lähellä yötä, jalat ottivat kaupungin keskusaukiolla rytmin tarkasti koreografioiduissa esityksissä. Esiintyvien ryhmien lisäksi kivillä tanssivat kaikki: vanhemmat, lapset ja muualta tulleet, heitäkin oli paljon. Pienimmät lapset olivat mukana kantoliinoissa äitiensä selässä, nukkuivat hupuissa. Isoäideillä oli laatikoissa olutta suurissa pulloissa, jaettaviksi tarkoitetuissa, muovimuki kiersi käsissä. Churrot höyrysivät myyntikärryissä vuoriston viileässä ilmassa. Arviolta neljävuotias tyttö ojensi servetin, katsoi rävähtämättä silmiin, ja samalla näin tytön katseessa vielä ajan ja paikan jatkumon.
Vaelsin inkojen geometrisesti muotoilemia katuja pitkin majapaikkaani ja käperryin raskaan viltin alle. Musiikin syke koputti huoneen seiniä ja livahti ikkunanpuitteen raosta aikaista aamua odottavan nukkuvan uniin. Kaupunki hengitti.
