Teksti Peristerakis

Kreikassa huumekauppa käydään poliisin suojeluksessa.

Olen keväästä asti seurannut heroiinin – narkomaanien ja diilereiden sekä alan ympärillä olevan pienyrittäjyyden (heroiinipiippujen valajat, prostituoidut, ruoanmyyjät ja niin edelleen) – liikkeitä naapurustossani Exarcheiassa.

En muista sellaista alkukesän aamua, ettei ulko-oveni edessä olisi joko poltettu tai tykitetty kamaa. Tai etteikö kadunkulmassa olisi törmännyt tuhannen tutkalla olevaan tyyppiin, jonka luonnottoman hitaat liikkeet, puoliummessa olevat silmät ja pysähtelevä käynti näytti kuin tämä vaipuisi hetkenä minä hyvänsä koomaan. Kerran vastaani ontui tällainen mies. Hänen housunlahje oli ylös käärittynä ja kumiletku siinä jalan ympärille unohtuneena. Raaja oli sininen verenkierron estymisen takia.

Kesähelteestä huolimatta sandaalien käyttö ei tullut mieleen, ettei tökkäisi varvastaan neulaan, joita lojui siellä täällä. Koiran tai pienten lasten kanssa ulkoilevien täytyi olla erityisen varovaisia.

Jotakuinkin tällainen on toimeentulevan paikallisen asukkaan tai yrittäjän näkökulma. Huumeidenkäyttö nähdään kiusallisena epäkohtana, joka laskee asuntojen hintoja ja vähentää asiakkaita. Oman mukavuudenhalun tai moraalisen närkästyksen takia narkomaanien henkilökohtaiset tarinat tai huumeiden syvemmät yhteiskunnalliset ulottuvuuden jäävät usein näkemättä.

Kyltissä lukee: ”Huumekauppa viljelee kuolemaa”. Siihen joku on lisännyt: ”Ennen kuin kuolet, muista soittaa hautaustoimistoon”.

Exarcheiaan heroiini rantautui 1970-luvun lopulla. Jotta tämä historiallinen toteamus saisi hieman sisältöä, naapuruston menneisyyttä on syytä valottaa. 1800-luvun puolivälissä rakennettu uusklassinen, porvariston suosima asuinalue muuttui hiljalleen 1900-luvun loppua kohden opiskelijoiden ja intellektuellien asuinpaikaksi. Exarcheia näytteli merkittävää roolia kaikkien kansallisten konfliktien aikana juuri vastarinnan keskuksena.

Natsi-Saksan invaasion ajan Exarchiassa oli pahamaineinen vankila, jossa kidutettiin sotavankeja. Miehitystä seuranneen sisällissodan aikana kommunistit pitivät tykistöä kiven heiton päässä Strefin kukkulalla. Piiput osoittivat kohti Kolonakin kaupunginosaa, joka vielä tänäkin päivänä – muotiliikkeineen ja Michelin ravintoloineen – on porvariston ja uusrikkaiden suosiossa.

1960–70-luvun taitteen sotilasdiktatuurin kukistumisen nähdään alkaneen opiskelijaprotesteista ja Exarcheiassa sijaitsevan teknillisen yliopiston, eli Polytechnion valtaamisesta, jonka armeija lopetti äärimmäisen väkivaltaisesti käyttäen muun muassa panssarivaunua.

Viimeistään juntan kaaduttua vuonna 1974 Exarcheista tuli nykyisen maineensa veroinen – anarkistien, vasemmistoradikaalien ja antifasistien suosima kaupunginosa. Samoihin aikoihin myös heroiini hiipi sivukatujen kautta sisään. Eikä tämä johtunut ainoastaan siitä, että radikaalit olivat muuta väestöä liberaalimpia.

Yksi antiautoritaarisen kollektiivin AK:n perustajista Nontas Skiftoulisin mukaan jo 1970-luvulla poliisi huomasi, että radikaaleilla on sama kohderyhmä kuin heroiinilla – nuoret. Mutta heroiinikaupan masinoiminen anarkistialueelle ja sen katsominen sormien läpi ei ainoastaan hyödyttänyt siksi, että se rappioitti joitain radikaaliliikkeen jäseniä.

1980-luvun puolivälissä – kun poliisi yritti puhdistaa Exarcheiaa sinne tiiviisti pesiytyneistä punkkareista – käynnisti sisäministeriö hankkeen, jonka tarkoituksena oli rakentaa alueelle kävelykatuja ja kahviloita. Uudistukset olisivat epäilemättä puhdistanut alueen punkkien ohella myös narkomaaneista. Suunnitelmat kuitenkin kaatuivat poliisijohdon vastustukseen. Radikaalit oli hyvä pitää rajatulla alueella ja sitä paitsi heroiiniriippuvaiset olivat poliisille tärkeitä tietolähteitä. Samoihin aikoihin talojen seiniin alkoi ilmestyä kirjoituksia: kytät myy huumeita.

Vuonna 1987 antiautoritaarit tekivät useita aktioita diilereitä vastaan ja muun muassa painoivat julisteita, joissa oli huumekauppiaiden autojen rekisterinumeroita. Tämä ei kuitenkaan johtanut poliisien taholta minkäänlaisiin toimenpiteisiin – päin vastoin. Kerrotaan, että poliisit useaan otteeseen kyyditsivät muualla kiinni otettuja narkomaaneja Exarcheiaan. Lopulta huumekaupan vastainen toiminta jäi käytännössä anarkistien ja kaupunginosan asukkaiden huoleksi, joka on tilanne edelleen.

Nykysyyttä on se, että puolen korttelin päässä siitä, missä bussilastillinen mellakkapoliiseja ”vartioi 24/7 kulttuuriministeriön rakennuksia” – kuten asia virallisesti ilmaistaan – pyörivät myös narkomaanit ja huumekauppiaat. Mellakkapoliisin tehtäviin ei kuulu huumepidätysten tekeminen, sanoo poliisijohto, mutta maahanmuuttajia nämä oikeuden kätyrit jaksavat kuitenkin vainota – pelkää hyvää hyvyyttään varmaan.

Kolme kuukautta sitten – 17. marraskuuta, Polytechnion valtauksen vuosipäivänä – Exarcheia oli tyhjä kuin aavekaupunki lukuun ottamatta satoja poliiseja, joita partioi kaikkien katujen kulmissa. Tilanne muistutti lapsena kuulemaani satua, jossa yllättäen yön aikana kaikki kylän asukkaat – yhtä lukuun ottamatta – olivat muuttuneet porsaiksi. Koska Kreikan poliisi on harvinaisen kuumottava, yritin epätoivoisesti löytää kyttien joukosta normaaleja ihmisiä – edes yhtä katsetta, joka jakaisi kanssani tilanteen ahdistavuuden. Turhaan. Jopa kahviloissa istui pelkkiä virkapukuisia. Viimein näin univormuttomia ihmisiä porttikongissa – heroiinikauppiaita.

Poliisit käyttämässä huumekauppiaita radikaaleja vastaan? Väite saattaa kuulostaa suomalaiseen korvaa salaliitolta. Kreikan todellisuutta tarkastellessa on kuitenkin aiheellista muistaa, ettei valtio ei ole koskaan ollut poliittisesti tukevalla maaperällä. Radikaalit ovat muodostaneet – ja mitä enenevissä määrin muodostavat myös parhaillaan – todellisen uhan vallitsevalle vallalle.

Oih, tuo äärivasemmisto, jonka pyrkimyksenä on jakaa rikkaiden rahat sosiaaliturvan muodossa köyhille, kansallistaa yhteisvaurautta ja kontrolloida markkinoita! Anarkisteista puhumattakaan! Kaikkein sietämättömintä! huutaa eliitti juoksumatoillaan. He haluavat todellisen demokratian eli välittömän vallan ihmisille, ilman poliitikkoja, lobbareita ja voitelua. He haluavat eroon pääoman etuja valvovasta valtiosta, valtakeskittymistä, palkkaorjuudesta, yritysjohtajista ja jopa vasemmistosta! Kohtuuttomia vaatimuksia Niinistön lapsille, mutta yllättävän lähellä kohtuullisuutta Kreikassa.

Talouskuri on vaikuttanut myös huumekulttuuriin. Kesällä entistä useampi nisti siirtyi käyttämään uutta huumetta nimeltään Sisa, joka tunnetaan myös nimellä ”talouskriisihuume” tai ”köyhien huume”. Kyseinen aine on pääosin meta-amfetamiinia, jota on jatkettu milloin milläkin: akkuvedellä tai opiaattikorvaushoitoon tarkoitetuilla lääkkeillä. Sisa näkyy narkomaanien entistä sekavammassa tilassa sekä nopeammin etenevässä fyysisessä ja psyykkisessä rappeutumisessa.

Kriisin myötä huumetyötä tekevien järjestöjen rahoitusta on myös leikattu. Tämä on johtanut siihen, että katkaisuhoitoon on nykyisin mahdotonta päästä. Narkomaaneille ei myöskään ole enää tarjolla ilmaisia injektiovälineitä, joka on johtanut neulojen kierrättämiseen ja HIV tartuntojen räjähdysmäiseen kasvuun.

Syyskuussa anarkistit ja antiautoritaarit aloittivat jälleen kerran diilereiden vastaisen kampanjan. Kepein aseistautuneet kypäräpäiset porukat ajoivat huumekauppiaat pois kaduilta. Kun diilerit palasivat, heidän kimppuunsa käytiin jälleen. Tätä jatkui enemmän tai vähemmän aktiivisesti kolmisen kuukautta. Useammin kuin kerran nämä huumepartiot saivat poliisin kimppuunsa ja kyynelkaasua niskaan.

Tänään kadut ovat kuitenkin hiljaiset. Polytechnion porteilla ei tuupata kamaa. Viimeinen tikki huumesodassa – tällä erää – oli yhtenä yönä kadunvarsille ilmestyneet huumekauppaa kommentoivat liikennemerkit sekä asfalttiin ilmestyneet sabluunamaalaukset: Drug dealing zone. Secured by Greek police. Taiteilija oli ilmeisesti oivaltanut jotain mitä pelkät väkivaltajengit eivät saaneet ilmaistua.

Huumepolitiikasta – kuten monesta muustakin seikasta nyky-Kreikassa – voi nähdä, että eurooppalaisessa demokratiassa käytännöllinen etiikka ja talous ovat tiukasti toisiinsa kietoutuneita ilmiöitä. Loukkaamaton ihmisarvo ei ole YK:n naiiveista uskotteluista huolimatta ihmisen universaali oikeus vaan koskee lähinnä yhteiskunnalle hyödyllisiä yksilöitä. Jos YK:ta oikeasti kiinnostaisi ihmisyys, niin se ehkäpä pyrkisi edes valvomaan periaatteittensa toteutumista, vaan ei, antaa kansalaisjärjestöjen hoitaa homma.

Ihmisoikeuksien ulkopuolelle joutuu joko tavalla tai toisella diagnosoidut (hullut, kehitysvammaiset ja nistit), tuottamattomat (syrjäytyneet ja vanhukset), toisinajattelijat (terrorismilainsäädäntö on laajentunut koskemaan myös siviilejä) tai muuten vailla kansalaisoikeuksia olevat (siirtolaiset, joista erityisesti köyhät tai kouluttamattomat) yksilöt.

Jos HIViin tappaminen, karkotukset tai vapauden riisto eivät ole yhteiskunnan harjoittamaa väkivaltaa – eli ei-toivottujen, tai hankaliksi koettujen ihmisten eliminointia – niin mitä se sitten on? Tästä näkökulmasta tarkasteltuna voi huomata miten lähellä valtavirtapolitiikka oikeastaan onkaan uusnatsien fantasioista tuttuja puhdistuksia – jos siis uskaltaa katsoa.

Maailmansodista alkaneen ja aina 1900-luvun loppuun jatkuneen Euroopan keskiluokkaistumisen myötä perinteinen luokkajako ei enää päde. Sen on korvannut jako sisäpuolella oleviin tai ulkopuolella oleviin. Talouden kriisiytymisen myötä kahtiajako kärjistyy. Tämä on arkipäivää Kreikassa, mutta selviä merkkejä siitä on huomattavissa myös Suomen poliittisessa keskustelussa.

Ehkä aika olisi valmis muotoilla iskulauseet uusiksi: kaikki maailman ulkopuoliset – yhtykää!