Autiokylien saaristo

Teksti Riina Yrjölä

Jos numeroilla oikein hifistellään, Hongkong ei ole urbaani metropoli ollenkaan.

Ennen muuttoani Hongkongiin kaupunki eli mielenmaisemissani villiä elämää Aasian tiheänä metropolina, tilana täynnä korkeita peilitaloja, kiirettä, liikettä ja tilattomuutta.

Ja näistä mielikuvista ahdistuneena en alun perin halunnut muuttaa tänne, en juuri ollenkaan. Olin nostalgisen kiinnittynyt Lontoon esikaupungissa elämiseen. Sen vihreyteen, pikkusieluisuuteen ja aina hiukan ylimenevään hienosteluun, joka tarjosi päivittäistä iloa elämääni. Naapureihini, jotka olivat mielenkiintoinen sekoitus kovan luokan toimittajia, Itä-Lontoon gangstereita ja oikukkaita, hiukan kieroja juristeja. Elämääni, jonka keskiluokkaisuuden kieroutuneeseen todellisuuteen verrattuna jopa Ang Leen upea elokuva Jäämyrsky (1997) jää ironisuudessaan toiseksi.

Mutta todellisuus on aina tarua ihmeellisempää. Ja täällä Hongkongissa ehkä vieläkin ihmeellisempää. Ja tämä ei liity nykyisiin silkkipeppunaapureihini, joiden oudoista touhuista voisin kirjoittaa pian novellin. Mutta pikimmiten siihen hiljaisuuteen, vehreyteen ja tyhjyyteen, jonka yllätyksekseni tästä kaupungista olen löytänyt.

Sillä jos numeroilla oikein hifistellään, Hongkong ei ole urbaani metropoli ollenkaan. Kaupungin maa-alasta on ainoastaan 25 prosenttia rakennettua ja yli 40 prosenttia on kaavoitettu kansallispuistoille. Täältä löytyy yli 200 kilometriä tyhjiä retkeilypolkuja, melkein kilometriin nousevia vuoria ja kymmenittäin kuvankauniita tyhjiä saaria ja hiekkarantoja.

Niin, ja autiokyliä. Sadoittain autiokyliä.

Näistä autiokylistä onkin muotoutunut minulle lievä pakkomielle, retkeilyharrastukseni sivujuonteena. Olen yrittänyt löytää niistä lisätietoa möyrien tunteja netissä ja koluten läpi useita paikallisia kirjastoja. Mutta yhtäkään kirjaa en ole niihin liittyen löytänyt. Edes sitä, kuinka monta autiokylää täällä on ei tarkalleen tiedetä. Vaikuttaakin siltä että nämä paikat eivät juuri ketään kiinnosta, paitsi itseäni ja muutamaa höyrypäistä muuta.

Kenties ne ovat paikallisille modernisaation tai menneisyyden kipupisteitä? Tai ehkäpä ne edustavat liiaksi kehittymätöntä ja pysähtynyttä maalaiselämää – eli kaikkea mitä Hongkong ei ole tai siis ei halua olla?

Mutta jotakin tiedon hippusia, sieltä täältä, olen saanut kerättyä. Olen oppinut että vanhimmat kylät ovat perustettu 1680-luvulla ja niiden autioituminen alkoi 1970-luvulla kun asukkaat muuttivat minulle vielä tuntemattomasta syystä ulkomaille – Englantiin, Australiaan, Kanadaan ja Yhdysvaltoihin. Ja vaikka lähtö saattaa olla hiljainen historian kirjojen sivuilla, vaikuttaa se kovin äkkinäiseltä. Taloissa kun tavarat ovat usein paikoillaan, valokuvia, huonekaluja, koulukirjoja, lasten leluja ja astioita myöten. Aivan kun asukkaat olisivat vain pikaisesti poikenneet johonkin käymään. Laskeneet kahvikupin pöydälle, unohtaneet takkinsa naulaan ja juosseet kiireen vilkkaa avonaisesta ovesta ulos. Naapureita tapaamaan tai kenties poikkeamaan kaupassa. Mutta hävinneet matkalle. Palaamatta koskaan.

Nämä kylät, joita nyt yritän vapaa-aikanani kuvata ja dokumentoida muutaman ystäväni kanssa, ovat pysäyttäviä. Katsellessani haalistuneita valokuvia kotien seinillä, mietin usein keitä nämä ihmiset olivat ja missä he ovat nyt? Tuliko heidän elämästään parempaa – löysivätkö he onnen ja rikkauden maailman turuilta, toreilta tai toimistoilta? Muistelevatko he kenties ikinä villiintyneitä lehmiään, jotka yhä paimentavat kylien reunamilla, kun odottaen heidän paluutaan? Tai ystäviään tai sukulaisiaan, joiden valokuvat haalistuvat nyt auringossa hylättyjen kotien lattioilla?

Niin paljon kysymyksiä. Eikä yhtäkään vastausta. Ei ensimmäistäkään. Kenties joskus. Tai ehkä ei. En tiedä. Mutta yritän.

Kuvat: Riina Yrjölä ja Tom Grundy

Kommentoi Facebookissa
Olutposti 2019
Nauti tyhjyydestä