Teksti Riina Yrjölä

Hongkongin yltiöpäisen moitteettomasti trimmattuihin pensaisiin verrattuna Suomen luonnon sekamelska huikaisee.

Ensimmäinen asia, joka pysäyttää, on upea, kirkas valo. Nojaten matkalaukkuuni seison aikaisessa aamussa Helsinki-Vantaan lentokentän parkkipaikalla. Useita minuutteja. Täysin lumoutuneena pilvetöntä sinistä taivasta tuijottaen.

Eikö olekin pirun hienoa, kysyn taksikuskilta takapenkiltä hihkuen. Tämä raikas ilma ja pilvetön taivas. Mahtava tyhjyys ja hiljaisuus.

Onhan tämä ihan kivaa kuski toteaa.

Ihan kivaa? Ei, tämähän on käsittämättömän mahtavaa, hihkun auton takaikkunasta pää ulos roikkuen. Kuski vilkaisee minua peilistä epäilevästi. Radiossa soi Kim Wildea, Eppu Normaalia ja Whitesnakea. Liikennevalot vilkkuvat. Kaupunki nukkuu vielä, on aikainen aamu.

Kuski ei jutustellut sen ajomatkan aikana sen koommin, vaikka maanisenomaisessa tilassa jatkoin erinäisten asioiden kommentointia takapenkiltä. Näin jälkeenpäin mietittynä luulen että hän epäili minun olevan humalassa. Mikä ei sinällään olisi ollut huonompi arvaus. Lentokoneessa viereinen suomalaispariskunta kulautteli viinaksia kurkusta alas sen verran, että lopulta molemmat sammuivat tuoleihinsa. Alkuihmettelyni jälkeen minut valtasi jotenkin kotoisa tunne. Heidän jutustelunsa kun oli paljon viihdyttävämpää kun tarjolla oleva elokuvatarjonta. Nousuhumalainen suomalainen osaa olla aika hauska sanasieppo. Laskuhumalassa, aika rasittavan toistava.

Yli kymmenen vuotta kävin Suomessa ainoastaan jouluisin. Vierailujen rytmitys muuttui vasta juuri ennen muuttoani Hongkongiin. Pimeä talvi sai antaa tilaa kesä-Suomelle ja mökkeilylle. Jossa keski-ikäisyyteni, ja mikä lie Suomi-nostalgisuus, nykyisin kulminoituu.

Matkustettuani tuhansia kilometrejä Suomea ristiin rastiin parin kesän aikana olen myöhäisherännäisenä havahtunut Suomen luonnon käsittämättömään kauneuteen. Meillä on vaaraa, suota, merta, saaristoa, luotoja, järviä, tunturia, kauhanevaa, kangasta ja hiekkarantaa. Luontomme väriloistoisine ketoineen, kitukasvuisine kallioineen ja väkevältä tuoksuvineen hillasoineen on uskomattoman monimuotoinen. Hongkongin riviin järjesteltyihin palmuihin ja yltiöpäisen moitteettomasti trimmattuihin pensaisiin ja kukkapuskiin verrattuna tämä moninaisuus ja värien sekamelska huikaisee.

Suomi on ääripäiden maa. Kesäisin kaikki on väkevän vihreää, melkein liiallista. Talvisin taas yksitoikkoisen ja linjakkaan rauhaisaa.

Ensimmäistä kertaa olen ajattelemattoman silmäilyn sijaan pysähtynyt, katsonut ja miettinyt. Ja todennut, että pujo on kaunis kasvi. Mänty on puista uljain. Silkkiuikut ovat oikukkaita diivoja. Västäräkit pihapiirin keikareita. Varikset sosiaalisia oveluuksia. Vaivaiskoivut sinnikkäitä sissejä. Kanervat kukista kauniimpia. Ja juhannusruusut kukittuaan surumielisiä.

Ja nämä kesän auringonlaskut ja nousut. Hiirenhiljainen, pelintyyni rantamaisema. Ilmassa metsän syvä tuoksu jossa yhdistyy havu, sammal ja kosteus. Auringon lämmittämä harmaa, jäkäläinen kallio, joka kihelmöi jalkapohjissa. Näiden kohtaamisten nostattamien tunnetilojen kuvailemiseen ovat sanat riittämättömiä. Aivan liian rationaalisia ja rajaavia.

Voiko sielunmaisemaa pukea lauseiksi? Minä olen siihen ainakin täysin kykenemätön. Ja kerrankin tämä kyvyttömyys ei vaivaa minua, ei ollenkaan. Pikemminkin oman rajallisuuden kohtaaminen on rauhoittavaa, jotenkin anteeksiantavaa.