Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Kadri Taperson
Kehittyäkseen täytyy ottaa etäisyyttä.
Tänään mietin, että tämä blogikirjoitukseni saattaa jäädä viimeisekseni, koska minun maailmani on käynyt niin ahtaaksi. En tiedä enää, mitä muualla tapahtuu, tai se mitä tiedän, on vain pintaa. Olen kirjoittanut tänne yhtä ja samaa juttua jo vuosia – kuten moni oikea kirjailija kirjoittaa koko elämänsä samaa kirjaa eri otsikkojen alle niin kuin etsisi jotain.
Eläinten auttaminen ei ole totuuden etsimistä, se on auttamista. Mutta jos tätä alkaa miettiä enemmän, sitten oman kodin avaaminen eläimille voi myöskin olla auttamisen lisäksi todistamista. Todistan, että näin voi elää – siten että auttaminen on ainoa oikea elämäntapa.
Lauantaina meillä oli hieno hyväntekeväisyyspäivä. Olin kyllä suunnitellut sanovani ihmisille, että tällainen iloinen tapahtuma ei oikeastaan toimi. Se ei muuta paljoa eläinten elämässä, että oikeasti kaikkien meidän pitäisi olla barrikadeilla, eikä syödä ihania vegaanimuffinsseja ja nauttia bändeistä. Sitten ymmärsin, että se ei ole sopivaa, ihmiset olivat tulleet auttamaan.
Turhautuminen on tavallista, tunnet päivästä toiseen, että teet liian vähän huolimatta siitä, että olet luopunut melkein kaikesta. Turhautuminen ja halveksunta ihmisiä kohtaan kasvaa myös eläinsuojelupuhelimeen vastaamisen takia: en voi ottaa vastaan kaikkia elämiä; on turhauttavaa puhua vuodesta toiseen ihmisille, jotka eivät vielä tänä päivänäkään ymmärrä, ettei kissanpentuja saa hukuttaa ja niin edelleen. ”Jos ette tule ottamaan näitä neljää pentua, sitten kutsun naapurin, hän on metsästäjä ja hän tappaa ne”, yksi viimeisimmistä soitoista kuului. Tilanteessa ei voi tehdä paljoa, jokainen voi sanoa puhelimessa mitä haluaa.
Siksi sanoinkin lauantaina kovalla äänellä (niin kovalla, että se päätyi myös Viron Ylen eli ERR:n uutisiin), että suljen puhelimen kuukaudeksi ja sinä aikana en ota yhtään uutta eläintä vastaan.
Journalistin ensimmäinen kysymys oli tavanomainen, miksi kunnat eivät auta teitä. Periaatteessa meidän eläinkodinkaan tukeminen ei niille kuulu, vaikka kunnat toimisivat lain mukaan, sittenkin niiden vastuu kestää vain 14 päivää. Sitä paitsi, meidän kodissa ei ole ikinä niin paljoa tilaa, että voisimme ottaa vastaan kaikkia hylättyjä, ylimääräisiä eläimiä. Niin kauan kun meillä on maailma, missä ihminen on arvokkaampi kuin eläin, ei kuntien velvollisuus ole riittävä. Eläinten auttaminen, niiden vastaanottaminen yhteiskuntaan on kaikkien ihmisten tehtävä.
Mutta ihminen on heikko, eläinten näkeminen ihmisen vertaisena laittaa ihmisen tilanteeseen, jossa heidän pitäisi luopua paljosta. Se onkin se kaikkein suurin ongelma. Ja se ei ole vain lihan syömisestä luopumista, vaan myös paljosta muusta, esimerkiksi ajasta luopumista.
Ymmärrys itsehalveksunnasta kasvaa, kun näen, että olen luopunut niin paljosta – mihin olisi pitänyt vetää raja? Ihminen tarvitsee kehittymistä, olin unohtanut sen ja kehittynyt vain kissojen kielessä.
Nyt tällä kuukauden tauolla mietin täällä 40 eläimen kanssa, miten voin jatkaa. On varmaa, että tämä ei ole loppu vaan uusi alku. On ihme, että olemme jaksaneet tähän saakka. Todellinen ihme, sillä ystävät tietävät, miten täällä niitä pieniä ihmeitä tapahtuu melkein joka päivä, niin kuin jokin korkeampi voima tai energia lähettää tänne pientä apua silloin kun sitä tarvitaan. Mutta enää ei riitä pienet ihmeet vaan tarvitaan isoa ja uutta suunnitelmaa. Pitäisi löytää pysyviä tukijoita, rakentaa ja kehittää. Ja sitä aletaan nyt tehdä.
