Teksti Evi Ekroos

Paluu kotimaahan ei suju kivuttomasti.

Terveisiä keskeltä kulttuurishokkia. Osasin odottaa paluun Suomeen olevan vaikea, mutta en kuitenkaan tiennyt, millaisella voimalla märkä rätti tulisi kasvoja vasten paiskautumaan.

Sillä välin, kun olen itse toisella puolen maailmaa antautunut lukuisille uusille kokemuksille ja jättänyt askel askeleelta taakseni kaiken entisen, koti-Suomessa kaikki näyttää pysyneen ainakin päällisin puolin ennallaan. Samassa rytmissä sykkivät kaupungin kadut, vaihtuvat liikennevalot ja bussipysäkkien mainostaulut saavat aikaan tunteen, kuin olisin juuri herännyt pitkästä, hyvästä unesta ja palannut takaisin tavalliseen maailmaan.

Unessa maailma oli kääntynyt ylösalaisin. Kaikkialla oli vain kaikkein tarpeellisin ja välttämättömin, eikä mitään ylimääräistä. Elettiin yksinkertaista elämää luonnollisessa rytmissä, päivä kerrallaan. Raskaan työpäivän jälkeen rentouduttiin istumalla mangopuun alle tarkkailemaan ympäröivää luontoa sekä lukemaan sen liikettä ja merkkejä taivaalla ja maassa. Vaikka kaiken maailman eläimet ja otukset mylvivät ympärillä yötä päivää, omassa sisimmässä oli tyyntä ja hiljaista.

Gambian maisemia on jo ikävä.

Unestaan voi kyllä yrittää kertoa ihmisille, mutta kun kerran on herännyt, siihen ei kuitenkaan pääse vaipumaan takaisin. 

Lähes puolen vuoden mittainen asuminen Pakau Penkun kylässä ei antanut ainoastaan uutta perspektiiviä ja lukuisia arvokkaita oppitunteja elämästä. Se antoi kokonaan uuden elämän.

Sopeutuminen kylään ei vaatinut vain muutamien uusien tapojen omaksumista, vaan lähes kaikkien ennakkoluulojen ja vanhojen käsitysten täydellistä hylkäämistä. Heti ensimmäisenä päivänä kyläläiset antoivat valkoihoisille uudet paikalliset nimet ja kannustivat suomalaisia tulemaan rohkeasti osaksi yhteisöä. ”You are Africans now. It‘s part of the good experience, African experience!” Olette afrikkalaisia nyt, afrikkalainen kokemus on hyvä kokemus.

ApuPakun auto herätti aluksi suurta ihmetystä kyläläisissä.

Kyläläiset tiesivät, mistä puhuivat. Valkoihoisena afrikkalaisena kylässä eläminen oli kaikin puolin mahtava kokemus, jota on ikävä jo nyt.

Kun kulttuurishokin aiheuttama järkytys laantuu ja tunteeni tasaantuvat, kotoisa Suomikin paljastaa varmasti taas parhaat puolensa. Tällä hetkellä tuntuu kuitenkin siltä, kuin olisin eksynyt kahden maailman väliin. Silta, jota maailmojen välille rakennetaan, on vielä kesken, ja minä pidän luovaa taukoa oman osuuteni rakentamisesta. On aika katsella kaikkea jo aikaan saatua sekä sopeutua pohjoiseen ympäristöön ja elämänrytmiin ennen seuraavaa askelta.

Neljä suomalaista vapaaehtoistyöntekijää asuvat vielä tälläkin hetkellä kylässä, ja kuuleman mukaan koulun rakennus edistyy päivittäin. Ennen lähtöäni kylästä pidimme hyvässä hengessä palaverin projektin jatkamisesta ja toiminnan kehittämisestä. Yksissä tuumissa päätimme tehdä niin Gambian kuin Suomenkin päässä kaiken mahdollisen, jotta koulu saataisiin toimimaan pääosin vapaaehtoisten voimin ja toiminnassa pysyisivät mukana luovuus, ennakkoluulottomuus ja yhdessä tekemisen ilo.

Paikallisten mukaan Gambiaan on lukemattomia kertoja yritetty rakentaa kouluja suurillakin summilla rahaa, mutta edes kunnon perustuksia ei ole koskaan saatu pystyyn. ApuPakulla taas ei ole ollut taskussaan muutamaa hassua lanttia enempää, mutta kansojen välinen yhteistyö ruohonjuuritasolla on tuottanut tulosta: koulu tulee valmiiksi, ja valmistuttuaan se jää ApuPakun omistukseen, jotta sen palvelut voidaan pitää ilmaisina ja ilmapiiri suvaitsevana.

Esikoulun lisäksi kylällä tullaan iltaisin järjestämään ammattiopetusta, jossa niin paikalliset kuin kylässä vierailevat vapaaehtoistyöntekijätkin voivat harjoitella erilaisia taitoja puutöistä tietokoneen käyttöön. ” Each one, teach one” on edelleen yhdistyksen kantava motto. Se muistuttaa apupakulaisia aina uudelleen siitä, miksi näitä hommia oikein tehdään. Ei rahasta, ei pakosta, vaan omasta tahdosta auttaa itseään auttamalla muita.

Muistelen ApuPakun matkan monia värikkäitä vaiheita kohti Afrikkaa. Porukan seikkailua Euroopassa, ApuPaku-bändin lukuisia katusoittosessioita, sirkustyöpajoja ja performanssiesityksiä, joilla kerättiin rahaa auton korjaukseen kerta toisensa jälkeen. Muistan, miten epätoivoisesti tahdoin päästä perille kylään ja miten onnelliseksi kylä minut lopulta teki. Muistan, miten opin kuulemaan linnunlaulua ja maistamaan mangoa koko olemuksellani. Oli kuin sydämeen olisi tullut kevät. Luonto eli ympärillä; Kaikki elämässä muuttui ja syntyi uudelleen.   Ihan niin kuin Suomessa tapahtuu parhaillaan!

On aika herätä muistoista takaisin tähän hetkeen ja jatkaa elämää eteenpäin. Elänhän elämäni parasta aikaa, ikuista kevättä, eikä se ole unta.