Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Fanny Malinen
Huiveja, huppareita ja yhä enemmän kysymyksiä.
Kanadalaisen poliisin huolimattomasta lausahduksesta alkunsa saanut lutkaliike jatkaa maailmanvalloitustaan. Kun monessa brittikaupungissa (Edinburgh, Glasgow, Newcastle ja Cardiff) marssittiin jo toukokuun puolivälissä, oli Lontoon tapahtuman vuoro vasta viime lauantaina. Liike on menestys, mutta herättää myös yhä enemmän keskustelua edustamastaan naiseuden ja feminismin mallista.
Paljastavasti, siis lutkamaisesti, pukeutuneita marssijoita on moitittu siitä, että he edustavat kovin yksipuolista naiskuvaa. Naisella on oikeus pukeutua miten haluaa: eikö tämä koske myös huiveja ja huppareita, kyseli Lontoon Hijabs, Hoodies and Hotpants -blokki. Se otti kantaa esimerkiksi Ranskassa maaliskuussa voimaantulleeseen burkhakieltoon.
Pointti on ehdottomasti tervetullut; nainen on objekti, jonka pukeutumista kontrolloidaan kaikkiin, ja ristiriitaisiinkin, suuntiin. Toisinaan tuntuu, että itsekin haluaisin nähdä oikeuden omaan pukeutumiseeni nimenomaan mahdollisuutena olla pukeutumatta paljastavasti. Mennä tanssimaan mukavissa kengissä. Pukeutua reisitaskuhousuihin ilman, että kukaan vetäisi johtopäätöksiä identiteetistäni.
Lutkaliike ei tee täysin selväksi, mihin se ottaa kantaa. Slogan ”radikaali huomio, ettei kukaan ansaitse tulla raiskatuksi”, puhuu toki puolestaan, mutta monet marssijat tuntuvat kommentoivan enemmän naisen esineellistämistä. Se on kannanoton arvoinen asia, mutta eri asia kuin raiskaus. Kuten australialainen kolumnisti Fatima Measham kirjoittaa, marssijoiden ”katsokaa minua” -strategia kääntää huomion takaisin naisten käytökseen. Ironista, jos alkuperäinen idea on herättää huomaamaan, että vääryys on miesten reaktioissa naisten pukeutumiseen. Eiväthän läheskään kaikki raiskauksen uhrit ole pukeutuneet paljastavasti. Vaikka kääntääkin asetelman ympäri, lutkaliike tuntuu vain vahvistavan kuviteltua yhteyttä minihameiden ja raiskausten välillä.
Guardianin toimittaja Tanya Gold taas pohtii, mitä sanaa käyttää lutkamarssijoista. Ovatko he lutkia, jos kerran marssin tarkoituksena on ottaa sana haltuun? Kaikki ne, jotka haluavat marssia feministisen asian puolesta, eivät suinkaan halua itseään niputettavan lutka-sanan alle. Naiseutta on iän kaiken yritetty määrittää huora-madonna-asetelman kautta; kuinka ottaa huoran käsite haltuun vahvistamatta asetelmaa? Eikö se pitäisi ennemmin pyrkiä rikkomaan, jos halutaan antaa naisille todellinen vapaus määrittää itsensä muuten kuin miehen kautta?
Lutkaliikkeen sanotaan usein myös unohtavan mustat naiset, vaikka juuri heitä yliseksualisoidaan pukeutumisesta riippumatta. Lähempi tarkastelu näyttäisi siis lutkaliikkeen herättävän lähinnä kysymyksiä, eikä ihme: feminististä aktivismia on yhtä vaikea määritellä kuin feminismiäkin. On kuitenkin mahdotonta kieltää, etteivätkö marssit olisi tarpeellinen keskustelunavaus. Etenkin niin kauan, kun 36 prosenttia briteistä on sitä mieltä, että raiskauksen uhriksi joutunut nainen on kokonaan tai osin vastuussa tapahtuneesta, jos tämä on humalassa. Ja onhan marssille osallistuminen monelle seksuaalista väkivaltaa kokeneelle vahva kokemus, sen tunnustaminen, etteivät he ole syyllisiä kokemaansa.
Ehkä se, että itsensä on niin helppo tunnistaa näistä Caitlin-nimisen naisen säkeistä Lontoon Slutwalkin nettisivuilla, on lutkaliikkeen voima:
“It’s just a force of habit, this avoiding the male glance
Cos it isn’t worth the trouble and it isn’t worth the chance
Of them thinking that you’re actively ‘giving them the eye’
And not simply acknowledging a fellow passerby.”
