Kaupunkilainen maalla

Vellamonkatu 30

Vellamonkatu 30 on paikka, jossa Voimaa toimitetaan. Samassa toimistossa työskentelee kaikenkirjava joukko talouden, rauhantyön, kasvisruoan, reilun kaupan, Venäjän opposition, pienkustantamisen ja politiikan asiantuntijoita.

Teksti Elsi Hyttinen

Olen toki lukenut haravasta ja hevosesta.

Eräässä Pirkko Saision kirjassa kuvataan kaupunkilaista maalla. Kaupunkilainen ei tunnista haravaa, paitsi silloin, kun astuu sen päälle ja varsi lyö häntä otsaan. Silloin hän tuohtuu ja kysyy, kuka on jättänyt haravan lojumaan.

Ehkä tämä itse asiassa kertoo enemmän maalaisten asenteista kaupunkilaisia kohtaan. Tai niistä asenteista, joita kaupunkilaiset kuvittelevat, että maalaisilla on heitä kohtaan. Tai… No, mutta, joka tapauksessa voin kertoa, että ajat ovat tästä muuttuneet.

Haravan tunnistamatta jättäminen on tärkeää silloin, kun agraarit juuret ovat niin lähellä, että hävettää. Minä, nykypäivän paljasjalkainen stadilainen, sen sijaan tunnen ylpeyttä yhteydestäni haravaan. Ja pokasahaan, itse korjaamaani ruohonleikkuriin ja rakentamaani kasvilavaan.

Mitään tekemistähän näillä ei kuitenkaan minkään oikean maaseudun elämäntavan kanssa ole. Minä iloitsen näistä asioista, koska ne luovat tunteen kuulumisesta johonkin, sekä sukupolvien ketjussa että paikassa. Keksin itselleni menneisyyttä hyvää vauhtia ja käytän hyväkseni agraareja tykötarpeita. Jos oikeasti asuisin maalla, haravan kohtaaminen ravistelisi minua varmasti yhtä paljon kuin matkustaminen metrolla Kulosaaresta Hertsikkaan aiheuttaa minussa nyt tunteen sulamisesta suurkaupungin sykkeeseen.

Eli eipä juurikaan.

Maaseutu on mielentila. Tämän tajusin viimeistään silloin, kun tiellä 15, puolivälissä Mikkelistä Kouvolaan, vastaan laukkasi kolme karannutta hevosta.

En tiedä, olenko koskaan ennen nähnyt villinä juoksevia hevosia. No, ehkä televisiossa. Mutta tässä ne nyt juoksivat, loimet selässään, harjojaan hurjasti heittäen. Takanaan pitkä autojen ketju.

Ensimmäinen ajatukseni: kyllä Kerstin Ekman on nero. Ruotsalaisen kirjailijan Kerstin Ekman August-palkitussa Sudentalja-trilogiassa taiteilija Elias Elv on lumoutunut nimenomaan hevosista. Niiden yhtäaikaisesta raskaudesta ja keveydestä, vapaana juoksevan hevoslauman riemusta. Tätä tunnetta ja havaintoa hän yrittää vangita sekä maalauksiin että lasiveistoksiin. Kun katsoin autoani kohti laukkaavia hevosia, ajattelin, että nyt vihdoin ymmärrän, mistä tuossa yrityksessä on kyse.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos loppuu

Toinen ajatukseni: hevosmotiivi Pirjo Honkasalon Melancholian kolme huonetta -elokuvassa. Muistin ne paikallaan seisovat valkoiset hevoset, joita elokuvassa on paljon. Harmaassa viileydessä höyryävät selät. Autoni ratissa ehdin ajatella, että Honkasalon hevoset ovat hienoja, vaikken ole ihan varma olenko koskaan ymmärtänyt niiden merkitystä. Yksinäisiä, komeita, sidottuja ja vapaita.

Vasta kolmas ajatukseni oli, että pitäisikö hevosista soittaa jonnekin. Mutta siinä vaiheessa ne olivat jo jääneet taakseni, enkä olisi osannut tarkkaan selittää minnekään hätäkeskukseen, että missä olin. Ja soitetaanko karanneista hevosista ylipäänsä hätäkeskukseen?

Päätin, että joku hevoslaumaa seuranneen auton kuljettajista oli varmasti soittanut, ehkä monetkin. Ja että asia olisi hoidossa.

Koska maailmassa sentään luojan kiitos on myös oikeita maalaisia. Ja kaupunkilaisia, jotka eivät ole ihan yhtä urpoja kuin minä.

Kommentoi Facebookissa
elsi hyttinen