Healthcare to the max

Teksti Eva Nilsson

Tarinoita Intiasta.

Juon chaita vanhan delhiläisen slummisiirtolan terveyskeskuksessa. Edessäni istuu väsyneen näköinen lääkäri. Kello on kaksi, mutta keskus on jo suljettu. Palveluajat ovat vain kello kahdeksasta yhteen. Lääkäri selittää, että terveysaseman lääkäreillä on 30 sekuntia aikaa per potilas. Syöminen ja juominen päivän aikana ei tule kuuloonkaan. Usein potilaat haistattelevat ja repivät reseptejä, koska terveyskeskuksessa lääkkeistä ei ole tietoakaan ja apteekissa on liian kallista. Alueen yleisimpiä sairauksia ovat syyhy ja erilaiset hengitystietulehdukset.

Seuraavana päivänä tuijotan edessäni olevaa julistetta, jossa lukee ”Don’t trade away our lives”. Olen tullut Delhin HIV-positivisten kerhohuoneelle ja katselen, kuinka aktivistit valmistautuvat ensi viikkoiseen mielenosoitukseen. Huoneessa käy kova kuhina. Sovitaan, kuka vastaanottaa muualta saapuvat bussilastilliset, kuka on yhteydessä mediaan. Minä juon taas chaita.

Kun valmisteluista saadaan sovittua, Delhi Netwok of Positive People –verkoston pääjärkkäri Loon kertoo minulle, kuinka maan HIV-positiivisia huolestuttaa parhaillaan neuvoteltava EU-Intia vapaakauppasopimus. Kuten jo aikaisemmassa blogissani ennen joulua kuvailin, sisältää kauppasopimus patenttiasetuksia, jotka kieltäisivät osittain tai kokonaan geneeristen lääkkeiden valmistuksen Intiassa. Pelottavaa asiassa on, että Intia on yksi maailman suurimmista geneeristen lääkkeiden tuottajamaista, joskus ”maailman apteekiksikin” nimetty. Esimerkiksi HIV-positiivisista köyhien ja keskituloisten maiden asukeista 92 prosenttia käyttää Intiassa valmistettuja lääkkeitä. Loonia ja muita verkoston vapaaehtoisia pelottaa, etteivät he kohta enää saa estolääkkeitään.

Olen työmatkalla Delhissä ja koluan Intian terveyssektoria. Kaupunki on täynnä ääripäitä. Peilaan terveyskeskusvierailuani tarinaan, jonka Delhissä asuva ystäväni Tiina kertoo minulle umpisuolestaan ja teksasilaisesta Sarahsta.

”Leikkasivat joulukuussa umpisuoleni. Aidossa intialaisessa sairaalassa. Sairaalasängyn laidalta näkymiä oli kaksi. Vasemmalla, sälekaihdinten takana, pilkotti telttaleiri. Max Super Speciality Hospitalin viereen rakennettiin hotellia. Rajat ylittäneet työläiset, luultavasti Biharin osavaltiosta tulleet paania purevat miehet ja naiset, muurasivat pitkän päivän hienoja huoneita, ja siirtyivät sitten pressuista taittelemaan yösijaansa.

Oikealla puolella oli muumio. Se tuotiin, kun en vielä tiennyt, mikä minua vaivasi.

Hänen saapumistaan valmisteltiin pitkään ja hartaasti. Vaihtoivat erikoispatjaa, säätivät ilmastointia, piippauttivat hengityskonetta. Minua hävetti. Minä herkkä kehitysaputyöntekijä makasin tässä nyt tiputuksessa, koska aamulla vähän oksetti, enkä jaksanut mennä töihin. Muumion ongelmat olivat taatusti vakavampia.

Siltä se näytti: oli aivot kapaloitu, jalat poikki ja rinnat paketissa. Aamuyön tunteina hänen hengityksensä korisi, kun raukkaparka vaikersi hoitajilta särkylääkkeitä.

Sarah oli tullut Delhiin yksin. Ensimmäisenä päivänä oli ollut kiertoajelu, toisena shoppailua, kolmantena kasvohoito ja hierontaa. Neljäntenä päivänä hän oli tullut Maxiin ja teetättänyt operaatiot: nenä, rinnat, vatsa ja reidet. Viisi päivää piti olla sairaalassa, kymmenentenä päivänä oli paluulento Teksasiin ja kuuden viikon päästä sai irrottaa viimeisetkin siteet.

Matka Intiaan oli huolella suunniteltu. Boliviasta saisi halvemmalla, mutta Delhi tuntui luotettavammalta. Sairaala tarjosi hyvän diilin: ”niillä oli oma hotellikin ihan leikkaussalin vieressä.”

Opin, että Intia on yksi maailman suosituimmista terveysturismin kohteista, etenkin kauneusleikkauksien osalta. Vuosittain lahes 500 000 ulkomaalaista käy hoidoissa Intiassa. Maassa on huippulaatuaan oleva yksityinen terveyssektori, jossa saa vaikka mitä palveluja suhteellisen edullisesti, eikä aika- tai resurssipula paina ei Max Super Speciality Hospitalia eikä muitakaan Delhin huippusairaaloita. Jos vastaanotolle menee korvakipuisena, lääkäri skannaa samantien aivot. Eräänä iltana Tiinan puhelimeen tulee tekstiviesti, jossa ilmoitetaan, että nyt Max Super Speciality Hospitalin huoneisiin on asennettu DVD-laitteet.

Teksasilainen Sarah on surullinen tapaus kaikin puolin. Intialaisen tuttavan mukaan Sarahin kaltaiset terveysturistit ovat kuitenkin hyvästä, koska tuovat maahan vaurautta. Ja onhan Intiassa kuulemma vielä joitain solidaarisuuden nimissäkin toimivia sairaaloita, joissa varakkaat ja biharilaiset työntekijät makaavat vieretysten huippulääkäreiden hoitaessa heitä.

Eivätkä Maxinkaan asiakkaat ole pelkkiä Saroheja, vaan suurin osa asiakkaista on hyväosaisia intialaisia. Onneksi hyväosaisia riitt??, koska maassa tosiaan tarvitaan rahaa hyv?n terveydenhuolloin saamiseksi. Yli 70 prosenttia maan terveyskustannuksista katetaan yksityisten henkilöiden rahoilla. Valtio tukee terveyssektoria parillakymmenell? prosentilla, avunantajamaat heppoisella parilla prosentilla. Yksityistä sektoria ei ole s??nnelty juuri mitenk??n.

T?stä johtuen maan köyhimpään viidennekseen kuuluvalla henkilöll? on kuusi kertaa pienemm?t mahdollisuudet saada terveydenhoitoa kuin maan rikkaimmalla viidenneksell?.

Lähden Intiasta turhautuneena ja ärsyyntyneenä, vaikka yritänkin postmodernina maailmankansalaisena ymmärtää ja hyväksyä. Mietin, kuka se pälli olikaan, joka kehtasi joskus väittää jotain vapaan markkinatalouden trickle-down-efektistä? Ja kuka sen ajatuksen on istuttanut intialaisten päättäjien päähän?

Kommentoi Facebookissa
Educa 2019
Helsinki liikkuu