Auttavat kädet

Kirjeenvaihtajat

Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.

Teksti Evi Ekroos

Afrikassa vain vesi & lehmänlanta ovat ilmaista.

Evi Ekroos antoi kirjoitusvuoron Mia Korhoselle, jota muutkin apupakulaiset valottaisivat ajatuksiaan Afrikan maisemasta, ihmisistä ja yhteisestä missiosta.

Ystävyys on arvokkainta mitä on. Silti ystävän kanssa kauppaa tehdessään saa maksaa ylihintaa. Toisaalta jos ystävyys on rahasta kiinni, heitä on helppo saada sekä menettää. Köyhyyden keskellä rahapeli on rehellisen avointa kiskontaa. Suomi on tunnettu suorasta logiikasta ja tinkimättömästä rehellisyydestä – sitä saa mitä tilaa. Toisin on Afrikassa, tai ainakin siltä vaikuttaa, kun joka välissä lyödään kättelyssä satanen toisen taskuun ja se on ainoa tapa päästä läpi suljettujen ovien ja univormuisten miesten. Korruptio on köyhyyden lähde, vai oliko se toisinpäin? Nyt kuukauden verran paikalliseen toimintaan totuttauduttuani luulen, että ehkä Afrikassa silti ollaan meitä rehellisempiä monessakin muodossa.

On totta, että kaikki ihmissuhteet täällä toimivat hiukan eri logiikalla kuin lännessä. Gambialaiset valitsevat niin aviokumppaninsa kuin työtoverinsa perhesuhteiden perusteella. Serkukset voivat luoda kestävän ja luotettavan liikekumppanuuden, jossa kenenkään ei tarvitse peitellä ongelmiaan tai vähätellä voittojaan. Toisaalta vastavalmistuneen IT-insinöörin on vaikea löytää töitä ilman rikasta tai vaikutusvaltaista enoa ja hän saattaa päätyä pikkukaupan pitäjäksi, räpäten siinä sivussa ahdinkoaan luovempaan kuosiin. Toki myös ystävyys perustuu vastapalveluksiin – minä ostan sinulta hyönteisverkon, koska vaimosi hankki uuden puvun kankaat minulta. On sitä paitsi huonoa onnea olla palauttamatta lahjaa! Ystävyys on vuorovaikutusta ja kaveria autetaan aina hädässä.

Toissa viikolla ApuPakun maalle ostettiin neljäkymmentä banaanipuun taimea. Ne saatiin naapurikylästä ja lannoite kerättiin Pakau Penkun poluilta. Istuimme istutuksen jälkeen kylän miehien kanssa kaivolla ja mietimme parasta kastelumenetelmää. Mieleeni juolahti kasteluojien kaivaminen, jotta yhdenkin ihmisen voimin saisimme puutarhan kukoistamaan – kestävää viljelyä ja sitä kautta kehitystä. Miehet tyrmäsivät ideani epäkäytännöllisinä – vesi valuisi hiekkaan ja haihtuisi – he vannoivat yhteisen voiman nimeen. Suljin sivistyssanoja vaahtoavan suuni ja antauduin: mitä järkeä on uudistaa ikivanhaa, vakiintunutta systeemiä, kun se kerran toimii?

Epäluottamukseni kumpuaa länsimaiden egoistisesta ajattelumallista, jossa hyöty mitataan työn tehokkuudessa, ei sen laajuudessa. Täällä eteläisellä maaseudulla työn tekeminen on siunaus ja jokainen auttava käsipari muistaa pyytää palkkansa muodossa jos toisessa ja selviää siksi päivän pitemmälle.

Gambiassa eletään hetkessä. Siitä olisi monella meistä paljon oppimista, kun elämästä puhutaan kuin se ajelisi ohi aamuruuhkassa tai etenisi vain perjantai-iltaisin. Suomessa teemme töitä kuuliaisesti, kun sitä on ja unohdamme sen heti kun on mahdollista siirtyä vapaalle. Täällä käteisyhteiskunnassa työ on elämää ja sen puute, saati tekemättä jättäminen, on tuhoa. Täällä työttömyyskorvauksista puhuminen lähinnä hävettää. ApuPaku-projektin mahdollistaminenkin on suurilta osin hyvinvointivaltiomme etuuksien ansiota, kiitollisuus siitä on tässä maanosassa kantava voima. Turhaan koitan edes itselleni selitellä, että Suomessa lukeudun köyhien kastiin, ainakaan niin kauan kuin minulla on varaa paluulentolippuun. Matkaoppaan mukaan 82 prosenttia gambialaisista elää alle kahdella dollarilla per päivä. Tuntipalkka on toinen mainitsematta jättämäni termi.

On suuri maailmanlaajuinen väärinkäsitys, että Afrikassa ruoka ja tavara olisi halvempaa kuin meidän arvonlisäveroisessa markkinataloudessa. Minua suututtaa kun näen, paljonko sekundalaatuista tavaraa on tuotu Kiinasta ja miten paikalliset villikanat eivät kilpaile Hollannin munantuottajien kanssa vaan ruokalistaa kootessa saa maksaa itsensä paikallisittain laskien kipeäksi öljystä, maidosta tai porkkanoista. Poikkeus on, että niitä tuottaisi omalla takapihallaan. Riisillä ja valkealla leivällä täyttää kyllä mahansa, chilillä tai sokerilla maustaa lähes kaiken ja mihin kaikki muovijäte menee – tietenkin takapihalle sulamaan hitaasti auringossa.

Jos laskemme maailmanlaajuisen keskiarvon mukaan, näin elää suurin osa ihmismassasta. Ei jäteongelmaan ole ratkaisua – viedään se sitten kahden metrin tai mantereen päähän mätänemään. Ei gambialaista kaduntallaajaa kiinnosta asian ratkaiseminen sen enempää kuin jokamiestä Suomessakaan. Täällä kaivaa kuopan nopeasti ja ojittaa omat ulosteet valtavirtaan – se riittää oman maan pitämiseen taudittomana, ainakin tänään. En ole varma, miten saniteettilaitokset länsimaissa tappavat jätöksiemme bakteerikasvun, mutta hyötykäytöstä tai hygieniaratkaisusta ollaan vielä meilläkin matkan päässä.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos loppuu

Ensimmäinen ja tärkein sekä samalla kenties turhauttavin projektini tähän mennessä on ollut ekovessan pystytys kylällemme. Koitin selittää kylän päällikön oppineelle pojalle, kuinka kompostikäymälä toimii ja kuinka hyödyllinen se olisi – tuotoksen saa kasvimaalle tarpeeseen ja samalla tarttuvien suolistotautien määrä tippuu olemattomiin. Keräsin maapähkinänkuoria sahanpurun puuttuessa, tinkasin sopivan kokoisista, kannellisista muoviämpäreistä ja rakennutin nikkarointi-intoisilla yhdistyksen jäsenillä jonkinlaisen kehikon, joka vuorattiin heinillä ja tullaan tulevaisuudessa täyttämään sillä itsellään. Kohta kohoavan koulun oppilaiden opettaminen saniteettijärjestelmän käyttöön tulee olemaan iso haaste, mutta koen sen jollain tapaa tärkeäksi askeleeksi koko täkäläiselle yhteiskunnalle. Jonain päivänä pystymme ehkä muuttamaan sen haisevan, ikävän epäkäytännöllisyyden puhtaaksi maakullaksi, pulleammiksi tomaateiksi ja perunoiksi.

Jätöksistä puheen ollen, köyhyys on myös aihe, josta jokaisessa yhteiskunnassa on helpompi vaieta, koska kurjuuden näkeminen tai puheeksi ottaminen tuo esille oman itsekkyyden ja vähäpätöisyyden. Banjulin hiekkaisilla, kuoppaisilla kaduilla on kuitenkin paljon enemmän rehellisyyttä kuin Suomen sileillä teillä. Lakaisemme maan alle ongelmajätteet, omat jätöksemme ja syyllisyydentunteen. Gambiassa kaikki ongelmat ovat osa jokapäiväistä elämää. Olemme Euroopassa jättäneet absoluuttisen köyhyyden taaksemme, mutta silti elämme maailmassa, jossa se on todellisuus, jota ei peitellä.

Toisina päivinä hyväksyn ja luovutan Afrikan afrikkalaisten haltuun. Katselen vierestä, kuinka kärpäset pörräävät vihreänsinertävässä, aromikkaassa katuojassa ja lapset väkivalloin riistävät toistensa kädestä keksinmuruja. Toisina päivinä taas otan positiivisemman asenteen. Näen ihmisten yhteisöllisyyden, sulavan vuorovaikutuksen, perhearvojen kukoistuksen ja tunnen itseni osaksi tätä suurta maailmanlaajuista perhettä. Asetan maailmanparannushaaveeni perspektiiviin. Tänään voin tehdä ja antaa vain sen, minkä olen itse oppinut ja josta saan iloa ja valoa omaan arkeeni. Halusin Afrikkaan, jotta oppisin tanssimaan ja voisin antaa heille uudenlaista kehon tietoutta: nyt lähden etsimään paikkaa joogastudiolle.

Mia Korhonen

Kommentoi Facebookissa
evi ekroos