Akitaattorin lempeä manifesti

Teksti Tuomas Rantanen

Le Havre on elokuva moraalioppimme ja tekojemme ristiriidasta, väittää avajaiskokkareilla seikkaillut Tuomas Rantanen.

Aki Kaurismäen Le Havre -elokuvan ensi-iltajuhlissa on merkityksellisen kulttuuritapahtuman tohinaa. Tunnettuja sisällöntuottajia eri taiteiden alueilta parveilee Helsingin Corona-baarin ja Dubrovnikin tiloissa tungokseksi asti. Vain kulttuuriministeri näyttää täältäkin puuttuvan, mutta jotenkin tuntuu siltä, että näissä kemuissa siitä ei pahastu kukaan.

Itse elokuvaa on julkisuudessa hehkutettu paljon jo etukäteen. Tiedossa on, että tekijälle tyypillisessä toivon ja epätoivon välisessä dialektiikassa optimismi näyttää tällä kertaa pääsevän voitolle, jopa kukistavan pessimismin ylivoimaisesti. Jos edellisessä elokuvassa toivoa oli täsmälleen kädenpuristuksen verran, tässä toivoa olisi luvassa sankokaupalla.

Le Havren tarina on päällisin puolin yksinkertainen: kengänkiillottajana vaatimattoman leipänsä kokoava Marcel kohtaa paperittomana maahan saapuneen pojan, Idrissan, ja ryhtyy vaivojaan säästämättä auttamaan häntä pääsemään äitinsä luokse Lontooseen. Hyvän sydämensä ja köyhänylpeytensä lisäksi Marcelin tukena on naapureiden ja erilaisten pienyrittäjien solidaarisuus. Marcelin uurastusta varjostaa hänen rakkaan vaimonsa Arlettyn vakava sairastuminen ja alati kannoilla pyörivän mestarietsivä Monetin ponnistelut Idrissan vangitsemiseksi ja Marcelin rikoksen paljastamiseksi.

Elokuvassa Kaurismäki toisintaa koko tuotantonsa perusteemoja, moraalisia ja dramaturgisia asetelmia sekä estetiikkaa. Elokuvan muoto tuntuu tavanomaistakin tiukemmin kontrolloidulta. Teksti ja tilalliset yksityiskohdat ovat viimeisen päälle mietittyjä. Elokuvan päävärinä loistaa ihana turkoosi.

Elokuvan ensi-iltayleisöltään saamat pitkä aplodit eivät tunnu yhtään päkistetyiltä kohteliaisuuksilta. Elokuvasta on helppo pitää. Ajattelen, että vain julma kyynikko voisi olla pitämättä näin kauniista, tunteikkaasta ja älykkäästä elokuvasta, jossa sinnikkyys ja hyvä tahto palkitaan niin kirkkain värein kuin tässä.

Elokuvan jälkeen buffetin ja anteliaiden juomatarjoilujen äärellä avautuu oiva mahdollisuus vaihtaa tarkempia ajatuksia muiden kutsuvieraiden kanssa.

Ensimmäiseksi törmään vanhaan tuttuuni taidemuseon johtajaan: ei liene ihme että hänen ensivaikutelmaansa tuntuu hallitsevan elokuvan voimakas ja omaleimainen värimaailma. Kaurismäki onkin tekijänä jonkin sortin formalisti. Sitä paljon puhuttua omaa ajallista ja tilalista todellisuuttaan hän työstää rakentamalla kuviin sekä väri- ja valo- että kuvakulmamaailman, jossa eri tilojen välillä on oudon maagisesti puoleensa vetävä yhteys. Samaa toivon väriä pukkaa nytkin niin baarin seinässä, asunnon keittiössä kuin sairaalan portaikossakin.

Seuraavaksi törmään ystävääni, kansalaisaktivistiin, jonka kanssa on helppo jakaa tunnelmia siitä, kuinka jo huomenna on ryhdyttävä töihin vastaavan solidaarisuuden löytämiseksi tästä meidän oikeasta maailmastamme.

Sitten pysähdyn rupattelemaan Suomesta turvapaikan saaneen toimittajan kanssa. Ensimmäisenä soraäänenä hän kokee elokuvan epäonnistuneen kuorrutetussa yltiöoptimismissaan. Vaikka elokuvan eetos on hänestäkin sinänsä hyvää tarkoittava, katsoja päästetään siinä todellisista ongelmista liian helposti. Siksi elokuva ei synnytä toimintaa ja halua korjata epäkohtia vaan se ainoastaan tarjoaa mahdollisuuden kokea empatiaa. Erityisen väärin on antaa ymmärtää että maailmassa hyvä palkitaan, kun oikeassa maailmassa hyvyydestä usein saa suorastaan rangaistuksen.

Yritän änkyttää vastaan. Selitän, että minusta elokuvan idea ei ensisijaisesti ole kertoa maahanmuuton poliittisesta haasteesta. Itse ajattelen, että elokuva kertoo etenkin kristillisestä moraalista ja sen puutteesta. Ei niinkään uskonnollisesti motivoituneesti (vaikka sellainenkin tulkinta voisi olla mahdollinen), vaan nimenomaan siitä lähimmäisen välittämisestä, johon myös maallinen moraalikoodimme perustuu. Kaurismäki viittaakin Raamatun Vuorisaarnaan suoraan.

Siksi minusta Kaurismäki ei kerro tarinaansa tuottakseen meille syntisille lohtua ja empatian tunnetta, vaan johdattaakseen meidät näkemään sen moraalisen ristiriidan, joka elokuvan tarinan ja todellisuuden välillä vallitsee. Meidän kaikkien siis pitäisi valita moraalisesti niin kuin Marcel ja hänen naapurinsa, mutta miksi se sen sijaan tuntuu meistä sadulta?

En saa dissidenttitoimittajaa yhtään innostumaan näkökulmastani ja tuumin, että hänen näkökulmansa jyrkkyys varmasti johtuu hänen omakohtaisesta suhteestaan elokuvan sivuamiin poliittisiin kysymyksiin.

Peräännyn alakerran portaiden suuntaan, missä kohtaan kaksikon, joista toinen on ministeri ja toinen teatterikriitikko. Heidän tulkintansa tuntuu olevan melko lailla sama kuin äsken kohtaamani vainotun toisinajattelijan, tosin sillä olennaisella erotuksella, että he kokevat sen toivon ja optimismin nimenomaan innostavana ja uskoa luovana. Taas jaksaa tehdä töitä kun Aki on näyttänyt, että joskus voi se hyvä voittaakin!

Yritän jälleen tarjoilla omaa käsitystäni, että eikös tämän elokuvan idea nimenomaan ole manifestoida ristiriitaa moraalikoodin ja käytännön välillä eikä julistaa mitään harmonian sanomaa? Kun en nytkään saa tulkinnalleni vastakaikua, mietin olenko yhden viinilasin ja yhden oluen jälkeen jo menettänyt kykyni ilmaista itseäni selkeästi.

Karkaan kiusallisesta tilanteesta huikkaamaalla että yritän kuvata näkemystäni selkeämmin, öh, vaikka jossain Fifin blogitekstissä.

Myöhemmin keskustelen elokuvan pääparin sukupuolirooleista ainakin yhden televisiotuottajan ja yhden elokuvatutkijan kanssa. Kysyn, eikö ajatus siitä, että mies ryhtyy pelastamaan vierasta poikaa samaan aikaan kun vaimo sinnittelee kuolemansairauden kanssa sairaalassa, ole hiukan muutakin kuin jaloa? Eikö tässä päde myös miehinen cowboy-logiikka, a man’ s got to do what man’s got to do?

Semminkin kun onnellinen avioliitto kuvataan rakenteena, missä nainen palvelee miestään (melko sananmukaisesti) loppuun asti keskeisenä ominaisuutenaan aulis uskollisuus.

Tähän näkökulmaan emme löydä ratkaisua. On pakko tyytyä ajatukseen, että tämä vanhakantainen parisuhde on osa ohjaajan rakentamaa myyttisen romanttista ei-ajallista maailmaa. Ja toisaalta Marcelin teon moraalista puhtautta alleviivaa tavallaan se henkilökohtainen uhraus, jonka hän tässä samalla tekee.

Illan varttuessa huomaan ymmärtäväni paljon enemmän alkuun kohtaamani toisinajattelijatoimittajan kriittistä näkemystä elokuvaan. Siirappinen satu ehkä sittenkin peittää monelta sen hammaspeikon, josta sama satu selvästi kertoo myös.

Toisaalta ajatus siitä, että elokuvassa hyvä teko palkitaan onnen ihmeellä, ei sekään ole minusta niin yksiselitteinen kuin millaisena sen monet tuntuvat kokeneen. Elokuvan lopun voi tulkita yhtä hyvin myös haavekuvaksi, joka näennäisesti peittää tragedian. Se voi olla myös raamatullinen lupaus toispuoleisesta tai sen vertauskuva. Tämä on loogistakin jos elokuvan tulkitsee olevan kertomus oman pohjimmiltaan juutalaiskristillistaustaisen moraalimme soveltamisesta käytäntöön.

Le Havre on elokuvana onnistunut ja arvokas. Artistisesti innoittuneita sisällöllisiä elokuvia tehdään aina liian vähän. Le Havren polittinen kulma ei ole pehmoa, vaikka valittu muoto saattaa harhauttaa.

Voi olla, että Kaurismäen valitsema positiivisen viestin tie tavoittaa laajemmin yleisön empatiaa kuin epäoikeudenmukaisuuden ja vääryyden painopisteen korostaminen. Mutta voi olla niinkin, että moni rakastuu tähän postitiivisen viestin tiehen niin vahvasti, että tien suunta jää vähemmälle huomiolle. Ja että sillä tiellä kulkevat myös ne meidän yhdessä väärin kohtelemat.

Elokuvan sanoma on minusta kuitenkin se, että Le Havren ei tulisi olla pelkästään sydämessämme, sen pitäisi olla myös teoissamme.

Kommentoi Facebookissa
Olutposti 2019
Nauti tyhjyydestä