Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Mirka Kartano
Vähemmistöryhmän kulttuurinen identiteetti pönkittyi komedian avulla.
Lomaillessani ensimmäistä kertaa Melbournessa asuin kuukauden verran kimppakämpässä kansallisuuksien sillisalaatissa Coburgissä, jonka kaduilta voi löytää sulassa sovussa saudiarabialaisen pankin, libanonilaisen äitiysvaatekaupan, kreikkalaisen perheravintolan, turkkilaisen kebabkioskin ja bagdadilaisen parturin. Aluetta kutsutaan slangisanalla ”woggy”, joka taas tulee sanasta ”wog”, tarkoittaen laajan määritelmän mukaan ketä tahansa australialaista eteläeurooppalaista, balkanilaista, turkkilaista, libanonilaista tai syyrialaista alkuperää olevaa henkilöä.
Siinä missä saman sanan brittiläinen konnotaatio on rasistinen, kohdistuen ei-valkoisiin siirtolaisiin, australialaisessa kielenkäytössä wog-sanalla on neutraalimpi kaiku. 1950-60-luvun maahanmuuttoaallon seurauksena syntynyt nimitys ”wog” oli sekin alunperin halventava nimitys uuden polven australialaisille, mutta sitten tapahtui jotain joka vei nimittelyltä pohjan: wogit alkoivat kutsua itse itseään wogiksi. Nykyisin sanalla on jopa humoristinen ja omaa kulttuuriperintöä ylistävä kaiku. Makedonialaisia juuriaan juhliva ystävänikin totesi vastikään haluavansa ostaa asunnon Melbournen ”woggy-alueelta” päästäkseen ”omiensa” joukkoon.
Wog-kulttuurin noususta voi, ainakin osittain, kiittää melbournelaisohjaaja Nick Giannopoulosta, jonka kreisikomedia, kriitikoiden vihaama The Wog Boy (2000) on edelleen yksi maan tuottoisimmasta elokuvista. Ensi viikolla ensi-iltaan tuleva elokuvan jatko-osa Kings of Mykonos revittelee alkuperäisen leffan tapaan tyypillisillä wog-kulttuurin stereotypioilla; wog-aksentilla, takatukilla, kultakoruilla ja nopeilla autoilla, tehden pilaa itse itsestään. Tyylilaji, jonka taitaminen vaatii ohjaajalta paljon, mutta jossa Giannopoulos näyttää hillittömän suosionsa perusteella onnistuneen. Ainakin jatko-osan saama mediahuomio povaa kahden kreikkalais-australialaisen sekoiluille kassalippaiden kilinää.
Giannopoulouksen aloittama wog-komedian aalto on ollut osaltaan helpottamassa kaikkien australialaiswogien elämää. Siinä missä vielä 1990-luvulla välieurooppalaista tai balkanilaista taustaa olevat lapset olivat usein koulun hylkiöitä ja kaikkea wog-kulttuuriin liittyvää halveksuttiin avoimesti, nykyisin wogius nähdään jopa coolina. Tiedostava valtaväestö ravaa klubeilla kuuntelemassa balkanilaista perinnemusiikkia ja kiistelee mistä löytää autenttisimman makedonialaisen filotaikinapasteijan tai parhaan libanonilaisen yrttipitsan.
Osittain ilmiötä selittää myös maahanmuuton kiihtyminen viimeisen parin vuosikymmenen aikana. Wogit eivät enää kuulu australialaisvähemmistöön, mikä on kääntänyt ennakkoluuloisten huomion toisaalle.
