Oikeutta kolumbialaisten eläimille

Kirjeenvaihtajat

Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.

Teksti Elina Aintila

Keskiluokkaisten perheiden nuoriso nousee puolustamaan eläinten oikeuksia.

Sillä aikaa kun työskentelen päivät lasten kanssa perhesosiaalikeskuksessa aamuyhdeksästä iltaviiteen, minulle on jäänyt muutamana iltana viikossa aikaa kuudesta iltakymmeneen omistautua uusille harrastuksilleni, vapaalle teatterille ja eläinoikeusryhmän kokouksille. Kyse on oikeastaan yhdestä ja samasta asiasta. Paikallisten nuorten kulttuuriyhdistys Huella Urbana (’urbaani jalanjälki’) osallistuu loppiaisena järjestettävään yleiseen paraatiin levittääkseen eläinoikeustietoisuutta, voittaakseen parhaan ryhmän palkinnon – arvoltaan suurin piirtein tuhat euroa – ja yksinkertaisesti pitääkseen hauskaa ja vetääkseen huikean show’n loppiaisparaatin katsojille.

Pieni eläinoikeuksille omistautunut ryhmämme on kokoontunut viidentoista, joskus kahdenkymmenen henkilön voimin, ja toiminta omassa piirissään on ottanut tarvitsemansa vakavuuden. Paraatit täällä Ipialesissa ovat iloinen, mutta vakavasti otettava asia.

Olen itse ryhmässä mukana lähes sattumankaupalta, mutta suurella osalla ryhmästä on taustalla eläinoikeustoimintaa mm. myös Ipialesissa järjestettävien härkätaisteluiden vastustamisessa. Ryhmämme nuorten oma-aloitteinen ja kyvykäs toiminta on osaltaan tehnyt minuun vahvan vaikutuksen.

Yksi asia kuitenkin mietityttää maan väkivaltaisesta todellisuudesta lukenutta ulkolaista vierailijaa: kuinka näin ongelmallisessa maassa on mahdollista kehittyä huolta ja vastuuntuntoa eläinten oikeuksista, kun sen ihmisoikeuksissakin olisi vielä huomattavasti työsarkaa? Oletus tietenkin on kyyninen, ihminen on omaa napaansa tuijottava itsekäs eläin.

Otin asian puheeksi ryhmämme ilmaisullisen ja organisatorisen johtajan kanssa ja asiasta kehkeytyi, kuten usein Kolumbian sosiaalista rakenteista puhuttaessa, pitkä ja monihaarainen keskustelu. Kuinka näillä nuorilla on varaa huolehtia eläintenoikeuksista siinä yhteiskunnassa, jossa he elävät? Sain kaivettua sosiologin tutkintoaan viimeistelevältä ryhmänjohtajalta lyhyelle selitykselle pitkän taustan. Yksinkertaisesti: näillä nuorilla on varaa. He tulevat kaikki kansallisella tasolla edes suhteellisen hyvin toimeentulevista perheistä, joilla on varaa kattoon päänsä päällä ja perheenjäsentensä ruokkimiseen. Koulutukseen on mahdollisuus, eivätkä konflikti ja ihmisoikeusrikkomukset näy heidän jokapäiväisessä elämässään välttämättä mitenkään konkreettisesti. Lisääntyneen koulutuksen myötä tietoisuutta ihmisoikeusrikkomuksista on, mutta kuka jaksaa huolehtia jostain jota ei miellä omaa elämäänsä merkityksellisesti koskevaksi?

Väärinkäsitysten välttämiseksi korostan yhtä sanaparia edellisestä lauseestani: ’merkityksellisesti koskeva’. Kukaan Kolumbiassa ei ole voinut välttyä näkemästä maansa raaempia kasvoja. Konflikti on vuosien varrella koskettanut miljoonia perheitä ja ihmiskohtaloita. Mutta väkivallankin näkemiseen turtuu, tai paremmin sanottuna uutisotsikoiden surullisiin viesteihin kyllästyy ja tottuu. Institutionaalistunut väkivalta on vaikea rintama murrettavaksi ja vaikka tahtoa löytyisi, keinojen löytäminen tilanteen muuttamiseksi tuntuu tässä todellisuudessa varmasti mahdottomalta. Helpompaa on keskittyä huolettomampiin asioihin. Uusien sukupolvien parissa on jo kehittymässä konfliktin suhteen välinpitämättömyyden kulttuuri, selitti minulle ryhmämme eläinoikeussosiologi: ”Nuoret tänä päivänä eivät ole yhtä voimakkaasti sitoutuneita kansanrintamien taisteluun, se on monien silmissä jo menetetty sota.”

Mitä on sitten jalkautua kolumbialaisen pikkukaupungin kaduille huutelemaan ”ei eläinten hyväksikäytölle” tai vaatimaan laajempia oikeuksia eläimille? Uskooko ryhmä vaikuttavansa yleiseen mielipiteeseen? On muistettava kolumbialaisen yhteiskunnan vahvasti kerrostunut sosiaalirakenne: jaksavatko köyhät välittää, onko kouluttamattomilla edellytyksiä ymmärtää, piittaavatko rikkaat? Löysin toiveikkaita ja epäileviä vastauksia puolesta ja vastaan. Jos kukaan ei edes yritä herättää kansan omatuntoa, mitä mahdollisuuksia eläinoikeustilanteella on kehittyä?

Laajennetaan kontekstia sosiaaliseen omatuntoon: jos ryhmämme nuoret jaksavat työskennellä näinkin päämäärätietoisesti eläinten oikeuksien puolesta, ehkä voimaa löytyy jonain päivänä myös määrätietoiseen ihmisoikeustyöhön. Toivoa saattaa.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos loppuu

Kommentoi Facebookissa
elina aintila