Lukiossa thaimaalaiseen tapaan

Kirjeenvaihtajat

Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.

Teksti Reetta Heinonen

Miksi lintsataan? Ja missä?

Vaihto-opiskeluun täällä kuuluu, ei ehkä kovin yllättäen, koulunkäynti.

Thaimaalaisessa lukiossa mikään ei mene samaan tapaan kuin Suomessa menisi.

Tunnit ovat koko luokalla aina samat: luokka siis kulkee yhdessa tunnilta toiselle välillä opetustilaa vaihtaen. Aineitaan ei saa valita itse, vaan jokainen pänttää päähänsä tismalleen samat asiat.

Lukiouran alussa tosin saa valita haluaako kieli- vai tiedepainoitteiselle linjalle. Jo linjojen nimistä voi päätellä, mitä aineita kummallakin linjalla painotetaan.

Ainoa omavalintainen aine on joka viikko olevat ”kerhotunnit”. Kerran viikossa koulupäivä loppuu aikaisemmin, ja viimeiset tunnit käytetään erilaisten kerhojen kokoontumisiin. Kerhoja on aivan laidasta laitaan virkkauksesta thaimaalaisen perinnemusiikin kautta tanssiin ja korealaisten poikabändien fanikerhoon.

Kerran vuodessa sitten kerhopäivänä jokainen kerho esittelee vuoden saavutuksensa koko koululle.

Kerhoon liittyminen on pakollista jokaiselle. Vain sotilaskoulutus riittää syyksi luistaa kerhoon liittymisestä.

Thaimaassakin siis armeija on jokapojalle pakollinen. Suurin osa nuorista pyrkii käymään armeijansa jo lukioaikana, jolloin se tarkoittaa vain kerran viikossa tapahtuvaa parin tunnin sotakoulua. Lukion jälkeen armeija onkin parin vuoden pakkoerotus perheestä ja ystävistä, joka suomalaistyylisemmin keskeyttää opinnot ikävästi. Paikkoja lukioajan armeijaan on valitettavasti rajoitetusti.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos loppuu

Sotilaiksi ei naisilla ole pääsyä, mutta armeijan voi lukiossa silti käydä tyttökin. Tytöista tulee sitten lottamaisia toimijoita esimerkiksi sotasairaaloihin tai muihin ”naisille sopiviin” tehtäviin.

Luokkakoot ovat täällä suomalaisiin verrattuna huimia. Meidän lukiossamme suurimmat luokat ovat noin nelikymmenpäisiä, mutta muissa kouluissa suurimmissa laumoissa on jopa kuusikymmentä oppilasta. Opettajia on tietenkin vain yksi luokkaa kohden, joten voi olettaa, että henkilökohtaista opetusta ei juuri saa.

Opetus on opettajajohtoista, ja tunnit kuluvat mukavasti opettajan saarnaamista kuunnellessa ja vaikkapa tikku-ukkoja piirrellessä.

Opettaja näet harvoin välittää, mitä luokassa tehdään. Pääasia on, etta oppilaat ovat paikalla. Tunnit on siis kiva käyttää vaikka naapurin kanssa jutteluun, lueskeluun, pelailuun tai vaikka nukkumiseen. Osa tunneista pidetään tietokoneluokassa, ja siellä aika kuluu nopeaan netissa surffaten.

Opettaja yrittää sitten hälinän yli saada asiaansa sanotuksi, usein mikrofonin avustuksella. Joskus opettajiakaan ei kiinnosta: tunneilla on katseltu mm. opettajan häävideoita.

Ja aina opettajia ei kiinnosta edes tulla paikalle. On ihan normaalia, etta opettaja on vaikkapa hammaslääkärissä kesken päivän, joka tarkoittaa oppilaille tunnin vapaata, koska sijaisia ei hankita.

Jos tunneilla ei tule kuunneltua, niin kaikki opiskelu on tehtävä kotona. Ja niin se useimmiten tehdäänkin. Läksyjä on huima määrä, ja lisäksi itseopiskeltavaa materiaalia on paljon. Kaikkia kokeissa vaadittavia asioita ei nimittäin tunneilla opeteta, vaan asiat on opiskeltava itse. Koeviikkojen lähestyessä oppilaat jättävät siten väliin muunmuassa nukkumisen ja syömisen, ja opiskelevat kokopäivätoimisesti kuin pienet eläimet. Kerran opiskelutekniikoita opettavalla tunnilla kuitenkin muistutettiin, että päivän aikana olisi hyvä pitää ainakin yksi kahdenkymmenen minuutin tauko, ettei pää aivan väsy liiasta oppimisesta.

Lukioihin on kaikkiin pääsykokeet. Jokainen vanhempi haluaa nuorensa mahdollisimman hyvään kouluun, sillä erot koulujen opetuksessa ovat valtavat. Parhaisiin kouluihin siis hakee nuoria reilusti yli tarpeen, ja huonoimmat koulut ovat lähinnä päiväsäilytystiloja nuorille, jotka eivät päässeet minnekään muualle.

Pääsykokeisiin opiskellaan taas rankasti ja pitkään, ja lapsia lähetetaan jopa toisiin kaupunkeihin, jotta he saisivat parhaan mahdollisen koulutuksen.

Täällä lukio alkaa periaatteessa jo meidän ylä-asteeltamme ja kestää kuusi vuotta. Periaatteessa. Oikeastaan kuitenkin lukion ensimmäiset kolme vuotta ovat vielä peruskoulua, jota sanotaan lukioksi, ja niiden jälkeen alkaa vasta virallinen lukio. (Älkää huoliko, minullakin kesti hetki jos toinenkin käsittää tämän järjestelmän toimintaa.)

Kuitenkin jo 13-vuotiaita lapsia lähetetään toisiin kaupunkeihin asumaan, eikä ole harvinaista, etta sen ikäiset nuoret asuvat keskenään ilman aikuisen valvontaa. Vanhemmat vaian lähettävät silloin tällöin rahaa, ja lapset käyvät kesälomilla moikkaamassa perhettä kotikylässä.

Koska parhaisiin lukiohin on paljon tulijoita ja liian vähän paikkoja, on raha melkein pääsykoettakin varmempi keino saada lapsensa haluamaansa kouluun. Eräältä opettajatuttavaltani kuulin, kuinka vanhemmat maksavat lapsensa kouluun, jolloin luokkakoot kasvavat hallitsemattomiksi, kun lapsia otetaan yli kapasiteetin.

Tällöin lapsi, joka ei alunperinkaan osannut riittävästi päästäkseen lukioon, ei ehdi millään saamaan opettajalta riittävästi aikaa ja huomiota pysyäkseen luokan tahdissa. Usein nämä nuoret turhautuvat ja päätyvät koulun sijaan viettämään päiviä esimerkiksi nettikahviloihin (jotka ovat muuten täällä lintsauspaikkojen aatelia). Näiden nuorten vanhemmille ei valitettavasti useinkaan tule mieleenkaan siirtää lasta kouluun, jonka opetuksessa lapsi voisi pysyä mukana. Lapsi tahdotaan hyvään lukioon, joten lapsihan on siella, vaikkei mitään oppisikaan eikä kouluun lopulta suostuisi enää edes menemään.

Kaikki muukin kouluissa toimii aivan eri tavalla Suomeen verrattuna. Jos kaiken haluaisi luetella, pitäisi kirjoittaa kirja – tai kirjasarja.

Nopeasti ajateltuna suuria eroja ovat noiden lisäksi koulupuvun kayttö, maksullinen kouluruokailu, välitunnittomuus, koulun sisäinen maksukorttijärjestelmä ja joka-aamuinen lipunnosto ja kansallislauluseremonia.

Mutta niistä ehkä lisää joskus myöhemmin.

Kommentoi Facebookissa
reetta heinonen