Teksti Katja Lappalainen

Lissabon, Madrid, Salamanca. Punkkareita koirineen.

Kirkas ilma, värikkäitä kaakeleita ja hiljaisia katuja. En millään voi uskoa saapuneeni Lissaboniin. Aavemainen tyhjyys herättää kysymään, mitä täällä oikein on tapahtunut – ikään kuin kaikki olisivat yllättäen vain lähteneet. Sataman lähettyvillä lähinnä polkua muistuttavat kujat kiemurtelevat ylös ja alas jyrkin kääntein.

Ränsistynyt kauneus kertoo köyhyydestä. Nuoret kuulemma opiskelevat paljon muuttaakseen mahdollisimman pian pois. Euroopan vanhin siirtomaaimpeurimi ei tarjoa mahdollisuuksia ja on nyt tyhjentymässä. Viimeinen valloituksista, Kiinassa sijaitseva erityishallintoalue Macao luovutettiin 1999. Läntisistä Euroopan maista Portugali on köyhimpiä ja lukutaidottomuutta esiintyy arvioiden vaihdellessa 15-7 prosentin välillä.

Pysähtyneisyys ja työttömyys on helppo havaita katukuvassa. Ensimmäinen kadulla vastaan tullut ihminen tarjoaa hashista, joka on mitä luultavammin jotain taatelin tapaista, koska myöhemmin käy ilmi että koko Lissabon vilisee näitä, joilla on esitellä kaikkea mahdollista kokaiinista suuriin määriin kannabista käsissään – muut mahdollisuudet toimeentulon tekemiseen näyttävät olevan vähissä.

Päivän katuja kuljeksittuani päätän ottaa päämääräkseni paikallisiin tutustuminen, koska haluan todella tietää mitä täällä on oikein meneillään. Katujen harhailu tuottaa vihdoin tulosta kun paikallinen punxi tulee pummaamaan taskurahaa. Heitän kolikon ja kysyn nopeasti onko täällä squatteja. Kauniit kasvot täynnä lävistyksiä luovat minuun – hyvinkin turistin näköiseen vaaleatukkaiseen tyttöön – pitkän ja kummeksuvan katseen, mutta jää on murrettu ja käy ilmi että nuorukaiset puhuvat hyvää englantia.

Ystävällinen jutustelu jatkuu koko yön paikan vaihtuessa muutaman kertaan. Täällä ei kuulemma ”voi vaan squattaa, vaikka kaikkialla on tyhjää. Ne vaan tulee aika uudestaan (poliisit), ei se vaan onnistu”, paikalliset nuoret valottavat tilannetta.

Etelä-Amerikasta kotoisin olevat vapaaehtoistyöntekijät käyvät jakamassa autosta ruokaa torilla ja tämän jälkeen juttu pääsee taas jatkumaan. ”Tässä me ollaan suunnilleen kaikki punkkarit Lissabonista”. Parinkymmenen ihmisen kokonainen joukko tuntuu tosiaan edustavan koko Lissabonin tämän sortin vastarintaa. Tai edes mitään lähellekään sitä.

”Mulle ne koirat on pääjuttu”, kertoo komea humalainen nuorimies, jolla oli pittbullin pentu takkinsa sisällä lämpimässä. Mies puhuu koko illan koiristaan ja pentu saa paljon huomiota. Väsyneen pennun pitäisi olla kotona, mutta ylpeä omistaja tuntuu pitävän koiristaan hyvää huolta kuitenkin. Kaksi muuta sekarotuista koiraa katselee kateellisena pentua, sen saadessa kaiken huomion.

Juttu poukkoilee iloisesti aiheesta toiseen ja kuulumiset vaihdettiin laajasti ennen matkan jatkumista. Sain paljon tietoa ja hyvän mielen.

Tein tarkoituksella kierroksen Iberian niemimaalla nähdäkseni laajemmin, missä sitä tulee majailtua reilusti yli puoli vuotta. Viiden kaupungin ja reilun yhden viikon matka junalla ei ole mitenkään kattavin, mutta kertoo kuitenkin jotain. Euroopan toiseksi suurin niemimaa sisältää kolme valtiota (Portugali, Espanja, Andorra) sekä Britannialle kuuluvan Gibraltarin.

Matkalla Portugaliin vierailin myös Madridissa ja Salamancassa Espanjassa. Nämä kaksi kaupunkia olivat toistensa vastakohdat. Madridin kylmyys, tyhjyys, rationalisoitu ahdistuneisuus ja kiire versus Salamancan vanhan kaupungin ”kultaiset kadut” (tehty kellertävästä kivestä), rauhallisuus ja kauneus. Vanha roomalainen silta ylitti joen lähellä yliopistokampusta, joka yhdistettyä vanhan kaupungin keskustakokonaisuuteen on yksi kauneimpia kokonaisuuksia, mitä olen koskaan nähnyt. Käykää katsomassa!

Salamancassa on paljon vaihto-oppilaita ja poliittinen toimintakin on suhteellisen aktiivista. Seinät olivat täynnä stencil-kuvia, joista tietynasteisen poliittisen aktiivisuuden voi lukea. Se on ikään kuin symbolikieli, jota on helppo lukea saapuessaan uuteen kaupunkiin.

Oikeistopainotteinen kaupunginjohto ei kuitenkaan suostu antamaan tilaa tai mahdollisuuksia, vaan toiminnan on aina tapahduttava tietyillä ehdoilla. Meillä on nyt vieraana Barcelonassa Salamancan asukkaita, jotka ovat aikaisemmin yrittäneet ylläpitää kaupungin ainoaa squattia. Kaupungin ainoa sosiaalikeskus toimii puolivirallisesti hyvin pienellä rahoituksella. Se toimii tilana feministisille keskustelutilaisuuksille (kotiväkivalta aivan liian yleinen ongelma Espanjassa) sekä muille erilaisille poliittisille kansalaisaktivismin muodoille. Tilan vähyys on kuitenkin selvä.

Kierros vielä eteläiset Portugalin ja Espanjan kautta takaisin Barcelonaan oli valaiseva ja arvostan taas himpun enemmän Barcelonan ilmapiiriä ja kirjavuutta. Tuntuu kun tulisi kotiin, vaikka kohta pitää taas jatkaa matkaa.