Orgaanisia kirjanmerkkejä

Vellamonkatu 30

Vellamonkatu 30 on paikka, jossa Voimaa toimitetaan. Samassa toimistossa työskentelee kaikenkirjava joukko talouden, rauhantyön, kasvisruoan, reilun kaupan, Venäjän opposition, pienkustantamisen ja politiikan asiantuntijoita.

Teksti Anu Harju

Kirjaston kirjasta voi löytyä ihana tai kauhea yllätys.

”Hyvä Anneli Ala-Korsio, palauttamanne Anni Polvan kirjan Minäkö muka mustasukkainen väliin oli unohtunut viipale jahtimakkaraa. Se oli pilannut kirjan, joka piti poistaa kokoelmista, joten ohessa seuraa lasku. Makkaraviipale oli vanhentunut ja se toimitettiin biojätteisiin. Älkää toiste käyttäkö makkaraa kirjanmerkkinä. Terveisin lähikirjastonne.”

Esimerkki on kuvitteellinen. Voisiko se olla totta? Makkaraviipaleen osalta kyllä, mutta miten kirjaston henkilökunta toimii likaantuneiden ja poistokuntoisiksi tihutyöstettyjen kirjojen kanssa, kun asiakas voi sekä lainata että palauttaa automaateilla itse?

Vuosia sitten, kun kirjoja sekä lainasi että otti vastaan ihminen tiskin takana, hän palautustilanteessa yleensä pikaisesti pläräsi kirjan nähdäkseen, ettei sitä ollut sotattu. Jos oli, tuli satikutia ja joutui maksamaan rahaa. Paitsi jos asiakas ehti juosta tiehensä kirjat tiskille viskattuaan. Silloin ei tullut satikutia, tuli vain lasku kotiin, jos virkailijat olivat sillä päällä ja ennättäneet selvitellä lainaajan henkilöllisyyden. Toinen kuvitteellinen esimerkki: Sinikka palautti lainausautomaatilla kirjan, jonka väliin oli unohtunut viipale voideltua ranskista. Automaatin vieressä olevasta palautuskärrystä kirjan nappasi pian palauttamisen jälkeen Kikka, joka luki vain takakannen, ei selannut kirjaa, ja päätti lainata sen. Kikka käytti lainausautomaattia. Kävi sitten niin, että Kikan veli jäi auton alle ja tuli huolta ja surua. Kikka ei ehtinyt lukea kirjaa ja palautti sen kirjastoon – automaattia käyttäen. Kirjastovirkailija löysi kirjoja hyllyttäessään ranskanleipäsiivun, joka oli rasvalla pilannut monta sivua. Kirjan tietokoneelle tallentunut lainaushistoria paljasti viimeiseksi lainaajaksi Kikan, jolle huolta aiheutti nyt loukkaantuneen veljensä lisäksi kirjastosta tullut mystinen ja aiheeton korvauslasku.

Itselläni on näppituntuma, että kansalaiset suhtautuvat nykyään kaikkeen yhteiseen omaisuuteen aiempaa lepsummin. Roskaaminen ja sotkeminen on yleistä, ja kollektiivinen mutta henkilökohtaisesti sisäistetty vastuunkanto lähiympäristöstä ja yhteisestä omaisuudesta on vähän hakusessaan. Miten mahtaa olla kirjastossa. Onko kirjastojen aineiston sotkeminen lisääntynyt vai pysynyt suunnilleen samana? Vai kenties vähentynyt? Miksikö minä tällaisia mietin? No, olen ollut kirjastossa töissä, ja joskus oli pakko lähettää laskuja ihmisille, jotka olivat kaataneet kalakeittokattilansa Kalle Päätalonsa päälle ja väittivät kivenkovaan, että kyllä kilometrin päähän lemunnut kirja oli ollut siinä kunnossa jo lainattaessa. Erityisen verenhimoisia kirjastoihmiset eivät ole. Tuon julkisen ja verovaroin tuotetun palvelun luonteeseen kuuluu, että aika paljon katsotaan sormien läpi. Vahinkoja sattuu. Niin kuin sillekin suloiselle papparaiselle, joka asui niin likaisessa pienessä mökissä, että kaikki hänen kirjansa joutuivat aina kansien mäntysuopapyyhinnän jälkeen tuuletukseen.

Varsinaisesti asia tuli mieleeni kuultuani, että Helsingissä Rikhardinkadun kirjastossa graafikot ovat sujautelleet kirjojen väliin exlibriksiä. Entinen kollegani Kristiina Vattulainen oli asiasta innoissaan, sillä exlibrikset olivat kauniita ja niiden löytäjä sai pitää ne. Idea oli loistava!

Kunhan kukaan ei saisi päähänsä toteuttaa samaa jahtimakkaralla. P.S. Joskus on hulvatonta kirjaston kirjaa lukiessaan huomata, että joku aiemmista lainaajista on himmeästi lyijykynällä korjannut tekstin paino- ja kielioppivirheitä. Eräässäkin teoksessa aiheellisia korjauksia oli niin paljon, että teki mieli lähettää näin jälkikäteen ilmaiseksi oikoluettu opus kustantajalle. Mutta eihän sitä, kirjaston kirjaa.

Kommentoi Facebookissa
Anu Harju