Teksti Hanna Kuusela

Mitä luin tänään: Abbie Hoffmanin Varasta tämä kirja.

Aloitin toista työpäivääni antikvariaatissa, kun hyllytettävien kirjojen kasassa päällimmäisenä oli jokaisen pummin raamattu: Abbie Hoffmanin Varasta tämä kirja. Kutkuttavaa. Jos laittaisin kirjan mahdollisimman lähelle uloskäyntiä, se olisi helpompi varastaa? Olo tuntui kapinalliselta.

Päätin kuitenkin ensin itse vilkaista kirjaa.

Hoffmanin kirja on 1970-luvun klassikkoja. Monet amerikkalaiset olivat tuohon aikaan kallellaan kaikkeen vapaaseen: ajatteluun, seksiin, huumeisiin, hiuksiin. Hoffmanin vapaamatkustajan ABC on kirja juuri heille.

Kirja on monelta osin lapsellinen, mutta lähtökohta on hyvä. Se neuvoo käytännönläheisesti, miten vapautua mahdollisimman pitkälle palkkatyön ikeestä. Näin se saa miettimään, miten elää vähällä rahalla tai ilmaiseksi modernissa yhteiskunnassa, joka perustuu rahan kuluttamiselle. Miten elää edes jotenkin kapitalistisen tai valtiollisen systeemin reunalla tai sitä vastaan rimpuillen? Kirja kehottaa liftaamaan, etsimään ilmaisia yliopistoja, viestittämää seinämaalauksilla ja kaappaamaan lehdistötilaisuuksia.

Ja varastamaan kirjan – tosin sitä ei saa varastaa ”veljeltä tai siskolta”.

Jäin miettimään tätä antikvariaatin kassakoneen takana. Jos joku kävijöistä varastaisi kirjan ovenpielestä, tutisisiko Hoffmanin vihollinen, systeemi? Ketkä ovat veljiä tai siskoja?

Ainakaan kirjan kustantaja, Suomen suurimman mediatalon omistama WSOY, ei ole siskoni, mutta silti se on jo saanut rahansa, kun ensimmäinen asiakas tai kirjakauppa osti kirjan. Hoffman voisi olla veljeni, mutta hänkin on saanut rahansa jo aikoja sitten, ja käyttänyt ne huumeisiin tai naisiin. Nykyään rahat tekijänoikeuksista saanee kustantaja tai perikunta, jonka jäsenet eivät varmasti lukeudu veljiini tai siskoihini. Ei nimittäin puhettakaan, että kirja olisi vapaasti levitettävissä. Myös kirjan ensimmäinen omistaja on saanut hilunsa tuotuaan kirjan antikvariaattiin, ja hyötynyt on myös ensimmäinen kirjakauppa.

Menetys olisi siis yksin antikvariaatin – sen kapitalistin, jota kutsutaan pienyrittäjäksi. Juuri tässä kohdin systeemikriittinen radikalismi alkaa kyllästyttää. Eikö pienyrittäjä muka voi olla veljeni?

Hoffmania lukiessa aloinkin pohtia nykyisiä vasemmistopuolueita, jotka ovat ohjelmissaan unohtaneet pientoimijat, pienyrittäjät ja maanviljelijät – eli kaikki ne, jotka eivät saa palkkaa. Vielä kommunistisessa manifestissa ja Forssan ohjelmassa heitä jaksettiin muistella, mutta 2000-luvun vasemmisto mainitsee heidät yleensä alaviitteissä. Ei ihme, että keskusta ja kokoomus jyräävät.

Jättämällä pienyrittäjien asian kokoomuksen ja Eero Lehden huoleksi vasemmistopuolueet työntävät ihmisiä palkkatyöhön. Tavallaan samaa tekee myös Hoffman. Kehottamalla kirjan varastamiseen Hoffman jättää koskematta kustantajan ja tekijänoikeuksien haltijan tienesteihin ja kampittaa ketjun viimeistä lenkkiä.

Hoffman eli 1970-luvun Amerikassa, jossa julkiset palvelut olivat vitsi. Annettakoon se hänelle ja hänen ajatuksilleen anteeksi. Kirja ei myöskään ole niin huono kuin annan ymmärtää, sillä suuri osa sen neuvoista kampittaa isoja instituutioita. Sitä on kuitenkin luettava kuin piru raamattua. Jokainen Hoffmanin neuvo on punnittava uudestaan, sillä kirja on kiinnostava vain, jos sen kysymykset tuo nykypäivään.

Eli: voisiko kirjan jättää varastamatta? Jos kirjan voi lainata tai blogin voi lukea ilmaiseksi, niitä ei tarvitse varastaa. Antikvariaattia tai Hoffmanin neuvoa tarvitsevat vain ne, jotka haluavat omistaa itse. Nuo pikku, pikku kapitalistit.