Teksti Mirkka Hietanen

Valittaminen kannattaa.

Omasta tapauksestani on jo kymmenen vuotta. Olin muuttanut edellisenä syksynä Helsinkiin vakaana aikomuksenani päästä opiskelemaan Taideteolliseen Korkeakouluun, vaikka ensimmäinen yritys epäonnistuikin. Siinä välissä tein pätkätöitä kaupan kassalla, lehdenjakajana ja siivoojana. Johonkin väliin sattui muutaman kuukauden työttömyys ja olin pakotettu hakemaan toimeentulotukea pystyäkseni maksamaan yhden kuukauden vuokraosuuteni. Kiikutin virastoon kasan papereita ja kuitteja, mutta hakemus ei ollutkaan täydellinen. Sossun tädin ilme ja käytös sai tuntemaan itseni yhdeksi halvatun pummiksi ja kun pääsin ulos, pääsi itku. Täydensin hakemuksen ja jäin odottamaan.

Hakemus hylättiin. Tarkemmin päätöstä tarkasteltuani huomasin, että sekä minun että silloisen poikaystäväni tulot ja menot oli syynätty viimeisen neljän kuukauden ajalta. Laskelman mukaan tililläni olisi pitänyt tuolla hetkellä olla aikamoinen summa. Olisi siis pitänyt tajuta elää juuri niin pihisti, että hengissä pysyminen on taattu – kaikki muu on tuhlausta. Ja vielä nähdä tulevaisuuteen ja arvioida työttymyysjaksot. Ajattelin, että eihän tämä nyt näin voi mennä.

Kuukauden toimettomuus ei ollut lannistanut minua, vaikka hämmästyksekseni huomasin, miten äkkiä sitä alkaa ajatella itseään yhteiskunnan ulkopuolisena, ellei koko päiväisesti tee jotain järkevää. Kävelin kirjastoon ja kaivoin lakikirjat esiin. Laki toimeentulotuesta kertoi selvästi, että tulot täytyy huomioida vain edellisen kuukauden osalta. Hah! Olin oikeassa. Väsäsin valituksen, joka tietysti täytyi osoittaa samaiseen sosiaalivirastoon. Yllätys ei ollut suuri, kun valitus hylättiin. Seuraava valitus menikin sitten hallinto-oikeuteen. Vastausta sai odottaa kahdeksan kuukautta.

Olin taas oikeassa. Tililleni tupsahti puhdasta rahaa, vieläpä paljon suurempi summa kuin alun perin oli hakemuksessani.

Tässä vaiheessa elämääni kaikki olikin jo vallan mainoilla tolalla eikä vuokranantajani niin leppoisa kaveri ollut, että olisi odotellut koko tuon ajan sitä yhtä vuokranmaksua. En tosin muista, mistä ne rahat silloin kasaan riivin; luultavimmin nistitorin panttilainaamo tuli apuun. Mummin perintökoruista on muutakin hyötyä kuin tunnearvo. Olin siis päässyt opiskelemaan ja opintotuella pärjäsin ihan hyvin. Säännöllinen kuukausitulo, vaikkakin pieni, helpottaa huomattavasti elämää.

Yht’äkkinen sosiaaliviraston suoma raha olikin siis täysin ylimääräistä. Päätin ilahduttaa poikäystävääni ja tuhlasin saamastani summasta puolet kalliiseen illalliseen ja käsinkäärittyihin sikareihin. Melkein hävetti maksaa lasku ? sillä summalla olisin elänyt kuukauden noina opiskelun alkuvuosina. Aikomuksenani oli lähettää kortti sosiaalivirastoon ja kertoa mihin vastuuttomat kansalaiset käyttävät tärkeitä yhteiskunnan pennosia. Mutta kiusa se on pienikin kiusa ja jätin sen tekemättä.

Olin tarpeeksi vittuuntunut ja hämmentynyt sosiaaliviraston menettelystä, että jaksoin paneutua valitusten tekemiseen ja muihin kommervenkkeihin matkan varrella. Mutta kuinka moni luovuttaa heti lähtöön? Sosiaalivirasto ja hallinto-oikeus on kuitenkin aika isoja sanoja monelle ei-niin-hyväosaiselle. Ja ennen kaikkea kuinka moni luovuttaa niistä, jolla on suurempia ja pitkäkestoisempia ongelmia. Oma tapaukseni oli kuitenkin varsin pientä.